Blogi 6: Ekaa päivää ammattilainen, mutta ikuinen mielen oppilas

Aloitin kirjoittamisen maanantain puolella, jotta julkaisu ehtii tiistai-aamuksi. Aloitetaan aluksi normaaleilla viikkopäivityksillä. Tänään (maanantaina) oli siitä huikea päivä, että tein ensimmäiset kuvauskeikkani, josta minulle jopa maksetaan. Toisin sanoen olen ensimmäistä kertaa ammattilainen, enkä harrastelija. Loppupelissä ero ei ole kovinkaan suuri taidollisesti, vaan kyse onkin juuri siitä että toinen tienaa ja toinen ei. Olo kiinteistökuvaus-keikoilla oli kyllä hieman hermostunut, vaikka osasin ehkä piilottaa sen asiakkailta. Näin jälkikäteen ajateltuna olisin ehkä tehnyt jotain vielä toisin, mutta toisaalta kokemus opettaa ja onneksi saan kyllä kritiikkiä, jos jotain korjattavaa yhteystyökumppanini mielestä on.

Siitä puheen ollen… Varmistin asian yhteyshenkilöltäni, että voin puhua aiheesta. Kirjoitimme siis n. kaksi viikkoa sitten Zentuvo Finland Oy:n kanssa sopimuksen kiinteistövalokuvauksista ja se mahdollistaa minulle vakaamman startin yrittäjänä ja pysyvämmät tulot, koska heillä on jo vakaa yhteystyö kiinteistövälittäjien kanssa Lappeenrannan alueella. Olen saanut myös valtavasti hyvää palautetta ja apua teknisissä asioissa ja olen kyllä ollut todella tyytyväinen tähän yhteystyön alkuun. Mahdollisuudet laajentaa osaamistani ovat myös laajat, joten odotan innolla tulevaisuutta tämän yhteystyön osalta.

Minulla oli alunperin tavoitteena saada yritystoimintaa käynnisteltyä v. 2027 ja pikku hiljaa kasvattaa toimintaani, mutta tämä avautunut mahdollisuus mahdollisti suoraa päätä hypyn syvään päätyyn. Joskin ajoitus oli täydellinen, koska työvuorotoiveiden toteutuminen olisi hankaloitunut entisestään lokakuun lopulla. Hyvinvointialue oli päättänyt sotkea työvuorosysteemin ja päätin, että haluan pystyä elämään normaalia elämää. Nyt voin itse määrittää milloin olen käytettävissä ja tuo vapaus tuntuu aivan mahtavalta, vaikka hyppy tuntemattomaan jännittää.

Muut kuvaukset ovat myös alkaneet kolkutella ovelle. Yhteydenottoja on tullut muutamia lisää ja olen yrittänyt siksi kiireen vilkkaa kirjoittaa sivuilleni laajempaa hinnastoa, suunnitella käyntikortteja ja tilailla kaikenlaista tavaraa eri kuvausjuttuihin liittyen. Toisaalta nyt on järkevää panostaa jo alkaneeseen vakaaseen yhteystyöhön eikä kurkottaa jokaiseen paikkaan. Tälläistä maanista mieltä on vaan hankala hallita, kun jokin porkkanan kaltainen asia tulee hevosen eteen. Sen takia kannattaa asettaa lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteita, jotta on helpompi pysyä radallaan, eikä lähteä ihan täyteen laukkaan päämäärättömästi.

Eräs oma päämääräni on laajentaa kommunikointia seuraajieni kanssa. Siksi halusin alkaa kirjoittaa tätä blogia viikoittain ja julkaista sen aina samana päivänä. Päättäessäni tästä aikataulusta tunsin, että haluan kirjoittaa eräästä aiheesta. Nimittäin olla oma itsensä. Tästähän kaikki tuntuu nykyään puhuvan, että “on tosi tärkeää olla juuri sellainen kuin olet” ja “toisten pitää hyväksyä sinut juuri sellaisena kuin olet”. Mä oon kuitenkin vähän eri mieltä tästä asiasta.

Ensinnäkin luulen, että suurin osa ihmisistä ei edes tiedä, mitä tarkoittaa olla oma itsensä. Joku saattaa esimerkiksi pitää itseään aitona, koska hän sanoo sen mitä ajattelee. Tämä tekee kuitenkin ihmisestä 2-vuotiaan taaperon, impulsiivisen ja hallitsemattoman tunteita ryöppyävän tulivuoren. Tunteet ja ajatukset ovat kuitenkin vain hetkellisiä, ja niitä ohjaavat pitkälti sen hetkinen ympäristö ja se mihin käyttää aikaansa. Ne ovat vähän kuin säätila, joka kestää jonkun aikaa ja sitten taas muuttuu.

Mistä sen sitten voi tietää, mikä on sitä aitoa “minää”? En ole psykologi, mutta olen aina tykännyt lapsuuteen liittyvistä teorioista, ja tuohon aikaan kurkistamalla voi selvittää paljon itsestään. Mä oon usein pohtinut sitä, että missä kohtaa aloin olla jotain muuta kuin mitä aiemmin olin. Veikkaisin, että se tapahtui alakoulun luokilla. Olin ja olen edelleen tosi herkkä ja itkin herkästi pienestäkin. Eristetyksi tulemisen ja kiusaamisen pelko sai minut rakentamaan itselleni “kovan pojan” kuoren, ja se aiheutti minulle paljon ongelmia.

Toki muutenkin epävakaat perheolosuhteet uusioperheessä tekivät varmasti osansa, eikä minulle koskaan muodostunut kunnon isähahmoa, johon olisin voinut turvautua. Sain kuitenkin paljon apua lapsena vanhemmalta serkultani, jonka kanssa juttelin usein tunteja puhelimessa purkaen ajatuksiani. Puhuminen on ollut niitä harvoja keinoja, joilla olen voinut selviytyä eteenpäin kohti sitä todellista minää ja levollisuutta.

Ollessani siivoustöissä kahden ja puolen vuoden ajan perehdyin neuropsykologiaan kuuntelemalla tuntien luentoja ja eri alan ammattilaisten haastatteluja. Jossain kohtaa havahduin siihen, että minä esitän ihan kokoajan. Se miksi tein erilaisia asioita, johtui pohjimmiltaan siitä, että kaipasin vaan toisten huomiota ja rakkautta. Sillä tiellä moni on edelleen, mutta se on todella raskas ja kivinen tie kuljettavaksi. Luulin tietäväni mitä muut haluavat minulta, ja asetin toimintamalleja vain noiden omien luulojeni perusteella. Tämän asian ymmärtäminen käynnisti minulla jo kolme vuotta kestäneen prosessin itseni syvällisempään ymmärtämiseen, ja sen jälkeen moni asia on muuttunut.

Otetaan kevyenä esimerkkinä musiikkimaku. Lapsena rakastin kaikenlaista melodista musiikkia ja lauloin pienestä pitäen. Automatkoilla soi Yölintu ja muutenkin iskelmä-musiikki, jota fiilistelin tosi kovaa. Asiaahan ei tietysti voinut kenellekään myöntää, koska se olisi ollut noloa. Alakoulun luokilla tuli Teräsbetoni ja sen jälkeen hullaannuin metallimusiikista uppoutuen siihen tosi syvään. Ulospäin näytin aina kaikille kuuntelevani vaan Children on Bodomia tukka hulmuten, mutta toisaalta lauloin myös itsekseni Bruno Marssia ja fiilistelin muutakin “tyttöjen musaa”, kuten Backstreet Boyssia tai Avril Lavignea.

Kun lopulta tajusin olevani aivan feikki, niin päätin luopua kaikista turhista suojamuureista. Enää en häpeile kertoa näitä asioita. Tai jos teen jonkun virheen niin mitä sitä selittelemään, vaan totean: “sori, mä mokasin”. Ehkä eniten tää asia näkyy mulla siinä, etten ole enää niin mustavalkoinen. Toisaalta, koska en enää hae toisten hyväksyntää, niin voin keskittyä puhumisen sijaan kuuntelemiseen. On paljon hienompaa kuulla toisten ajatuksia ja oppia lisää, kuin pyörittää sisäistä rikkinäistä gramofonia ja katsoa, kun toisen ilme kääntyy happamammaksi.

Tää kaikki vapautuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä ettei mulla olisi mielipiteitä. Päinvastoin, nyt minulle on vielä paljon selkeämpää se mitä jostain olen mieltä, kun sitä ei enää vääristä jotkut oletetut “tosiasiat”. Se tarve kuitenkaan laukoa niitä mielipiteitä toisten naamaan on poistunut, ja näin voin helpommin säilyttää rauhan kaikkien kanssa, vaikka olisinkin asioiden toisella kannalla. Tätä on mun mielestä aidosti se, että on oma itsensä, vakaa ja lempeä, ei toisten armoilla tai vietävissä, mutta sovussa, jos se meistä riippuu.

Myönnän joskus ärsyyntyväni, kun esikoiseni 5-vuotias esittää jälleen kerran miksi!?- kysymyksen asiaan, johon olen antanut vastauksen jo monta kertaa. On varmasti totta, että lapsi ei aina muista, mitä olen vastannut, mutta luulen että enemmänkin kyse on siitä, että hän testaa vanhempansa luotettavuutta. Jos vastaus tuohon kysymykseen vaihtuisi tuuliviirin tavoin, toteaisi lapsi varmasti hyvin nopeasti, että hän etsii luottamuksen lähteensä jostain muualta. Tätähän kukaan vanhempi ei missään nimessä halua.

Me voisimme jokainen herättää aika-ajoin sen sisäisen lapsemme ja kysyä itseltämme: Hei sinä aikuinen, miksi käyt tässä kaupassa, etkä tuossa toisessa? Hei, miksi pukeudut noin, etkä jollain muulla tavalla? Hei, miksi selaat puhelinta niin monta tuntia päivässä? Hei, miksi et laita viestiä ystävillesi tai soita heille tai yritä sopia tapaamista? Nämä oli vaan esimerkki-kysymyksiä, joiden tarkoitus oli laittaa aivonystyrät liikkeelle. Mikä on se kysymys, joka sinun täytyy esittää itsellesi? Mulla se oli: Miksi esität jatkuvasti?

Nykyään yritän katsoa ihmisen käytöksen takana oleviin syihin enkä vain tekoihin. Jotkut ovat tehneet tosi huonoja ratkaisuja elämässään, kuten minäkin, mutta mikä siihen on aikanaan vaikuttanut? Työkaverini kanssa katselimme erästä reality-sarjaa, kun olimme jo laittaneet vanhukset nukkumaan. Hän totesi kovaan ääneen inhoavansa erästä tuon sarjan henkilöä, koska hän on tehnyt sillä ja tuolla tavalla. Se on tosi harmi että nykyään niin herkästi poltetaan merkki ihmisten otsaan menneiden virheiden vuoksi. Itsekin olen täynnä niitä, mutta toisaalta ne ovat osa sitä edellistä toukkaa, josta on nyt myöhemmin kuoriutunut perhonen. Metamorfoosi on mahdollista myös ihmisen persoonallisuudessa, ja siksi en halua tuomita ketään. Vain sillä on merkitystä, miten jatkat tästä hetkestä eteenpäin.

Toivottavasti en vaikuta koppavalta tai kaikkitietävältä kirjoittaessani tätä “syvällistä” tekstiä. Nämä ovat vain omia mielipiteitäni ja hyväksi havaittuja oppeja omassa elämässäni. Jos voin auttaa niiden avulla joitakin, niin hyvä. Jokaisen täytyy kantaa oma kuormansa ja tehdä matka sisäiseen mielenmaisemaansa, mutta omalla tahdillaan. Jatketaan kuitenkin myös toisten huomioimista ja keskitytään enemmän kuuntelemaan kuin puhumaan. Toisten ajatuksia peilaamalla, voimme selvittää myös omia sisäisiä lukkojamme ja löytää rauhallisemman mielenlaadun. Tehkäämme tässä kukin parhaamme.

Toivottavasti nähdään myös ensi tiistain blogin parissa!