Blogi 36: Seesteinen kevät

Mä aloitin viime yönä kirjoittelemaan tauolla puhelimen muistioon blogin hahmotelmaa siitä kuinka mulla on ollut aikaa niin paljon. Nyt kävi kuitenkin niin että työvuoro olikin sen verran kiireinen etten ehtinyt puhelimeen enempää koskea ja blogi jäi kirjoittamatta. Joka tapauksessa ennen eilistä on kyllä ollut ihan mukavasti aikaa ja oon saanut levätä. Täällä Lappeenrannassa kauppatorilla pidetään isoa näyttöä, jonka kautta kaikki loput SaiPa-pelit näytetään ja käytiin eilen lasten kanssa katsomassa. Vaikka voin myöntää etten kannata paikallista tai muutakaan joukkuetta, tykkään kuitenkin jos altavastaaja pääsee niskan päälle. Nuo tarinat ovat paljon kiinnostavampia. Urheilun seuraaminen on joka tapauksessa viihdyttävää.

Mä oon saanut tosi kivaa palautetta Mirjamin kanssa tehdystä podcastista. Mä sanoisin että 90% on kuitenkin vieraan ansiota, kun ajatellaan sitä jaksaako jotain podcastia kuunnella. Mirjamin vastaukset oli niin timanttisia, että se teki tuosta jaksosta hyvän. Toki hyvien kysymysten esittäminenkin on tärkeää, mutta tärkeämpää mun mielestä on vaan luoda hyvää tunnelmaa ja rentoutunutta ilmapiiriä, jotta kuulijan on myös helppo päästä mukaan. Jos tunnelma on hyvä, voi puhua vaikka koirankakkapusseista ja niiden käyttämättä jättämisestä lasten leikkipaikkojen lähellä. Mikä vaan aihe voi olla kiinnostava kun aitouden ja vilpittömyyden aistii, eikä se tarvitse mitään erikoisia kysymyksiä.

Tähän perustuu myös trendikkääksi nousseet keskustelupakat. Vaimoni omistaa yhden sellaisen. Ne sisältää kysymyksiä, joiden tarkoitus on aloittaa keskustelu. Mä askartelin toissapäiväistä ystävien vierailua varten oman vastaavan pakan, joka sopii paremmin meille. Varmaan kaikkia ihmisiä vitsaa keskustelemisen vaikeus koronan jälkeen, joten joku hyvä puheenaihe pohjalle voi auttaa alkuun. Näin kieltämättä kävikin, koska opin paljon uutta ihmisistä, jotka olen tuntenut jo useamman vuoden.

Tällä hetkellä taloudellinen tilanteeni on turvattu, joten en jaksa panostaa enempää markkinointiin. Kyselyitä erinäisistä kuvauksistakin ropisee ihan tasaisesti. Tämän jatkuvan mainostamisen sijaan vapaahetkinä, oon yrittänyt keksiä keitä kaikkia kutsuisi kylään, mitä tehtäisiin yhdessä jne. Nyt on aika sosiaalistua ja kaivautua tästä kuopasta pois, johon olin itseni kaivanut. Mieliala on kohonnut silmissä näiden sosiaalisten kontaktien myötä, sekä lapset simahtaa kuin saunalyhdyt aktiivisen päivän jälkeen ja nukkuu sikeät unet.

Mä juttelin muutaman läheisen ystäväni kanssa vähän edellisen blogin jälkeen asioiden priorisoinnista. Joskus se että me keskitytään johonkin asiaan jonkun aikaa (samalla laiminlyöden toisia), on ihan paikallaan, jotta asiat saadaan hoidettua ja pääsee taas eteenpäin. Se on vaikeaa, mutta jossain kohtaa täytyy myös osata lopettaa ja tiedostaa mikä riittää. Ehkä se on kevät, ehkä se on mania, ehkä se on “parantuminen”, mutta nyt on sellainen olo että kaikki onnistuu ja olen päässyt siihen pisteeseen mikä riittää.

Ainut huono puoli tässä eeppisessä hyvänolon tunteessa on alttius käyttää rahaa. Mulla katoaa näissä hetkissä aina kontrolli siitä kuinka paljon oon valmis käyttämään johonkin rientoihin. Onneksi Mirjamin mainostama “profit-first”-menetelmä auttaa siinä että on jakanut jo ihan kirjaimellisesti eri tileille asioita, jolloin ainakin elämän välttämättömyyden on turvattu ja pari eri säästötiliä eri kohteille tulee myös ruokittua. Täytyy yrittää muistaa tärkeimmät asiat vaikka ois kuinka hyvä fiilis heitellä seteleitä.

Kevät on mulla sekä ilo että suru. Suru siksi että harraste-jääkiekko jää kesätauolle ja yövuorojen jälkeen nukkuminen on hankalampaa valon määrän vuoksi. Toisaalta on energisempi ja itse yövuorot eivät ole niin synkkiä ja harmaita. Valo itsessään piristää sekä mieltä että kuvaustilauksia. Vähän yli 3 viikon päästä ois tarkoitus lähteä taas kaveriporukalla kuvailemaan, tällä kertaa Repovedelle. Rakastan syödä makkaraa, joten nuotiopaikat odottaa.

En nyt jaksa pidempää blogia tehdä, koska tämä on jo muutenkin myöhässä ja pitäisi vielä nukkua hieman ennen seuraavaa yövuoroa. Aika tiukka on taas tämäkin viikko, mutta onneksi viikonloppuna päästään 5 pv reissuun tapaamaan vaimon sukulaisia pitkästä aikaa. Sitä iloa kun matkustaa lasten kanssa 4-8 tuntia, riippuen kiukun määrästä. Nautitaanhan lämmöstä ja keväästä!

Blogi 35: Riippuvuuden hallitseminen nykyään

Sain vauhtia laihduttamiseen ilmeisesti töistä kantamastani vatsataudista. Eipä ole paljon ruoka maistunut viime yön jälkeen. Onneksi noro on ainakin omalla kohdalla aina nopea tauti, joten pääsen nopeasti jatkamaan elämää. Sanoinkin ystävälleni että otan tämän taudin milloin vain flunssan sijaan, koska flunssa estää urheilemisen moneksi viikoksi. Ilman kunnon liikuntaa tulen hulluksi. Tänään pääsin jo pienelle lenkille, joten palautumisaikaa ei vaadittu.

Moni lukija varmaan tietääkin että yritän tällä hetkellä pudottaa painoa n. 10 kilon verran 1. kesäkuuta mennessä. Täytyy myöntää että se on ollut vaikeampaa kuin aluksi luulin. Mä oon treenannut taas suhteellisen säännöllisesti lihaskuntoa parin vuoden ajan, eikä olisi kiva menettää tuota lihasta jonkun överidieetin myötä. Palataan vähän ajassa taaksepäin ja juurisyihin muutosten takana.

Senkin asian moni tietää että oon kärsinyt riippuvuudesta aikaisemmin. Niillä on usein taipumusta vain siirtyä johonkin toiseen lievempään asiaan. Esimerkiksi alkoholisti saattaa jäädä koukkuun energiajuomaan tai kahviin, kun narkomaani taas saattaa koukuttua juoksemiseen ja vetää ihan Forest Gumppina kilometritolkulla. Mulla se siirtyi ensin frisbeegolffiin ja vietin aikaa radalla aivan tolkuttomia aikoja.

Riippuvaisen dopamiinikeskus on sekaisin. Ois hienoa tietää voiko sitä jotenkin korjata, mutta toistaiseksi en ole siinä onnistunut. Käytännössä mä addiktoidun lähes kaikkeen mitä alan tekemään ja moni muu asia sumenee ja tuntuu turhalta, koska ajatukset pyörivät vain yhden asian ympärillä. Tässä muutamia apukeinoja, joita oon kuitenkin löytänyt hillitäkseni oireilua. Ne ehkä kuulostaa itsestään selviltä, mutta kerron asian omasta näkökulmastani.

Säännöllinen liikunta on aivan välttämätöntä, jos haluaa pitää hormonitasapainon kohdallaan. Ihan se että siirtyy kävellen/pyörällä jonkun kulkuneuvon sijaan tekee ihmeitä. Se on ihan hullua, miten ihmisestä tulee niin laiska, kun mukavuuksia lisätään elämään. Se että kaikki asiat hoituu nykyään niin nopeasti, johtaa helposti kärsimättömyyteen ja passivoitumiseen. Oon huomannut että vähän käyttämällä aikaa ehtii mieli lepäämään ja voi nautiskella mietiskelyn suurenmoisesta lahjasta.

Jos on oikein huono päivä, siihen tepsii raskaampi liikunta. Joskus oon vaan sanonut vaimolleni että nyt mä lähden juoksulenkille kun keittää liikaa. Hetken päästä pohkeet kramppaa, hengitys sakkaa, veri maistuu suussa, eikä ollenkaan muista enää sitä miksi alkoi kiukuttamaan. Sen jälkeen on kiva palata kotiin jäähtyneenä. Tästä on helppo luoda yhteys riippuvuuksiin. Monihan polttaa savukkeen juuri silloin kun alkaa ahdistamaan.

Liikunta ei kuitenkaan itsestään oo mulla riittänyt. Mä harrastin aikaisemmin myös tunnesyömistä ja pahaa oloa tuli ruokittua roskaruoalla. Tähän päälle vielä napostelut niin ateriakertoja saattoi tulla vuorokauteen 10-15 kappaletta. Verensokeri sahasi niin tolkuttomasti, että olin jatkuvasti kiukkuinen ja väsynyt. Väsymys on myös varma portti väärään toimintaan, joten sitäkin lähdin taklaamaan.

Vaimoni huomasi että minulla tuli hengityskatkoksia aikaisemmin kun painoin enemmän. Uniapnea-oireet oireet pakottivat tekemään selkeän muutoksen ja niiden loputtua väsymykseni helpotti huomattavasti. Vaikka nukuin paremmin, päivän romahdukset pakottivat silti usein päiväunille ja tuntui että minulla oli jatkuvaa aivosumua. Tästä pääsen löytämääni ruokavalioon.

Monille pätkäpaasto-tekniikka on varmasti tullut tutuksi. Painotan tässä kohtaa että mikä tahansa terveellinen ruokavalio toimii, enkä noudata paastoilua enää. Aluksi äärimmäisyyksiin meneminen auttoi minua kuitenkin korjaamaan tuon hallitsemattoman verensokerin vaihtelun ja pääsin päiväväsymyksestäni eroon. Söin pahimmillaan vain kerran päivässä ja muuten join vain nesteitä. Tein myös fyysistä työtä rappusiivoojana, joten siinä oli aika hurja meininki.

Nykyään olen oppinut että varsinkin lihasmassan kasvattamiseen tai ylläpitämiseen tarvitaan ihan kohtuullisesti proteiinia. En ala tässä sanomaan lukuja, koska tutkijat ovat asiasta eri mieltä. Siitä kuitenkin tutkijat ovat samaa mieltä että ne tulisi jakaa tasaisiin annoksiin päivän aikana niiden imeytymisen vuoksi. Tää ei oikein sovi yhteen sen kanssa että syö vain kerran päivässä, joten päätin muuttaa sitä.

Hampaat asettaa meille tietyn rajansa, koska ainakin hammaslääkärien mukaan hampaat kestää noin 5-6 happohyökkäystä vuorokaudessa. Se asettaa siis tietyn biologisen rajapyykin sille, missä se todellinen oikea tapa syödä on. Mä uskon että ihmiskroppa on jatkuvasti mukautuva ja toimii oikein, kunhan asiat pidetään kohtuullisena. En enää usko että on oikeaa ruokavaliota tai dieettiä, mitä noudattamalla saa täydellisen terveyden.

Syy miksi sanoin alussa että tää on ollut vaikeampaa kuin aikaisemmin johtuu todennäköisesti tasapainoisemmasta ajattelustani. Ankara laihduttaminen vaatii itsekuria ja jatkuvaa kieltäytymistä, joka on loppujen lopuksi tosi rankkaa. Tässä kohtaa pikkulapsiperhearkea ei millään jaksaisi mitään ylimääräistä taakkaa ja haluaisin vain syödä jäätelöä vaimoni kanssa iltaisin kun lapset menevät nukkumaan. Mulla on tähän kidutukseen kuitenkin syyni.

Vaikka on tärkeää tehdä asioita itsensä vuoksi, antaa huimaa lisämotivaatiota se että opettaa samalla toisia. Omalla käytöksellään ja toiminnallaan opettaa omia lapsia kaikkein eniten. Mä haluan näyttää mun toiminnalla hyvää esimerkkiä mun lapsille ja vältellä äärimmäisyyksiä, mutta opettaa silti järkevää itsekuria. Tähän liittyy ehkä eniten seuraava apukeino, jota ollaan alettu viemään uutena asiana eteenpäin.

Mä kirjoitin joku viikko takaperin näkemyksestäni sosiaalisesta mediasta. Me keskusteltiin vaimoni kanssa asioista, joissa voitais puolisoina edistyä, ja todettiin että puhelimen käyttö on selkeä edistymisaskel. Painotetaan tässä nyt sitä, että ongelma on enemmän minun kuin hänen. Puhelimen jatkuva esillä olo antaa lapsillekin sen viestin etteivät he ole niin tärkeitä, ja on selvää mihin se tulee johtamaan. Pienet ovat hyvin kiinnostuneita laitteista pienestä pitäen, joten tässä kohtaa viimeistään täytyy ottaa itseään niskasta kiinni.

Mulla on vintillä sellainen linnunpöntön näköinen laatikko, jonka ajattelin laittaa eteiseen puhelinlaatikoksi. Kun tullaan kotiin, sinne sujautetaan puhelin, jolloin koti on “No-Phone-Zone”. Jos ihmisellä on kiireistä asiaa, hän todennäköisesti soittaa ja sen kuulee. Puhelimen poistuminen näköpiiristä auttaa varmasti viimeistään pysymään siitä erossa. Mä haluisin ottaa myös vieraiden puhelimet pois, mutta ehkä siihen en kuitenkaan rupea. Ei mennä niihin kuuluisiin äärimmäisyyksiin.

Jos siis hieman tiivistän näitä asioita. Säännöllinen liikkuminen, väsymyksen kontrollointi unen laadun ja ravinnon avulla sekä itse riippuvuuksien välttäminen. Tässä tapauksessa nopean dopamiinin metsästäminen puhelimen selaamisen avulla. Näillä oon päässyt jo aika pitkälle ja uskon että somen välttely tekee hyvää. Ne muutamat päivät joita oon pitänyt taukoa, on osoittaneet sen toimivaksi.

Jälleen kerran en puhunut kuvaamisesta mitään, mutta se ei ole tän blogin tarkoituskaan. Jälleen sain koottua ajatuksia “paperille”, jotta ne selkeytyvät paremmin myös omassa mielessä. Jokainen viikko on auttanut jatkamaan työstämistä tehokkaammin ja näen edessäni valoisamman tulevaisuuden. Mä en kovin usein sano olevani onnellinen, mutta tällä hetkellä taidan olla. Tää blogin aloittaminen oli todella hyvä päätös. Mukavaa viikkoa sinulle!

Blogi 34: Taakka pois harteilta

Ai kamala, tästä blogista meinas tulla aivan erilainen. Mulla oli sunnuntaina tosi huono päivä, ja kirjoitin alkuyön tunteina angstisen sepostuksen siitä, miten oon vaan iloinen että se on ohi. Sain viimein podcastin julkaistua. Onhan se turhauttavaa kun ei saa asioita aikaiseksi, mutta sitähän tää elämä joskus on. Paineet kasvaa varsinkin, jos kyse ei ole vain minusta, vaan sitä jotain asiaa saattaa odottaa muutama muukin henkilö. Mutta avaan vähän syitä mun huonoon oloon.

Isojen merkkipaalujen jälkeen tulee usein sellainen “Mitä nyt?”-olo. Tästä piirteestä ei kaikki kärsi, mutta me ollaan vaimon kanssa sellaisia projekti-ihmisiä, että jotain täytyy kokoajan kehittää, muuten alkaa ahdistamaan. Aikuisuus on onneksi tuonut hieman tasapainoa meille molemmille, ettei oteta enää liian monta projektia kerralla.

Stressin loppuminen aiheuttaa mulle lähes aina ihan fyysisen/henkisen pahan olon. Vatsa menee sekaisin, saan usein migreenin ja mulla on jonkun aikaa tosi paha olla. Mä oon ollut sellainen lapsesta lähtien. Sain jotain 5-6 vuotiaana vakavan sairaskohtauksen sen jälkeen kun mun saman ikäinen paras kaverini kuoli krooniseen sairauteen. Ei sitä tietenkään ymmärtänyt, mutta jostain syystä elin niin tunteella, että sairastuin itsekin. Ton tilanteen jälkeen mitään vastaavaa kohtausta ei ole ollut, joten oon tullut siihen tulokseen että toi kohtaus johtui tosta kamalasta tapahtumasta.

Oon pohtinut millaista tasapainoa lääkitys vois antaa. Kääntöpuolena lääkitsemiseen on myös suurten ilojen kokemisen heikkeneminen. Kaikissa lääkkeissä on aina kääntöpuolensa ja haittavaikutuksensa. Se on sitten siitä pitkälti kiinni, mitkä haittavaikutukset tuntuvat vähiten ikäviltä. Voihan se olla että saatan kokeillakin jossain kohtaa, mulla tällä hetkellä koitan vielä selvitä normaalin elämän hallinnan keinoin.

Keskittymishäiriö on siinä mielessä vähän hankala määritellä edes sairaudeksi, koska se on jossain mielessä ollut lapsuuden selviytymiskeino. Et näe toistuvasti ulospääsyä vaikeista tilanteista, joten aivot keksivät jotain harhauttavaa tilalle. Aikuiselle se ei kuitenkaan enää toimi tai ainakaan auta kun on paljon “tylsiä” asioita tehtävänä ilman intohimoa. Näihin tylsiin asioihin kuuluu mm. raha-asiat.

Mä toivon että nää uudet työkuviot alkaa nyt toimimaan toiveiden mukaan, eikä tarvitsisi enää kantaa jatkuvaa huolta toimeentulosta. Me puhuttiin Mirjamin kanssa podcastissa talouden hallinnasta yrittäjänä ja sain taas hienoja täkyjä omaankin toimintaan. Mä aina ihmettelin miksei koulussa puhuta yhtään mitään raha-asioista. Suurin osa varsinkin peruskoulusta keskittyy yleissivistykseen, joka on ainakin joiltain osin yhtä tarpeellista kuin nenäkarvan-kiharrin.

Hyvällä talouskasvatuksella oisin mahdollisesti välttänyt monien tuhansien eurojen opintolainat, oppinut säästämään ja tekemään pitkäjänteisempiä ratkaisuja. Tunnen useita ihmisiä, jotka on sellaisessa velkavankeudessa, ettei mitään todellista helpotusta oo näköpiirissä. Kiitos mun pelastamiselle tässä asiassa kuuluu etupäässä vaimolleni, joka on meidän järjen ääni. Tilanne oli pelastettavissa ja teen nyt kovasti sen eteen töitä että kaikki turhat kuormat putoaa harteilta. Toivon että pian voin olla aidosti vapaa tekemään tärkeämpiä ja kiinnostavampia asioita.

Kun tarkemmin mietin, oon viimeisen 10 vuoden aikana taltuttanut erinäisiä kasaantuneita taakkoja. Vaikka joskus turhaudun nykyiseen elämän tilanteeseen, en ikinä vaihtais sitä aikaisempaan. Ehkä vielä seuraavat 10 vuotta kuluu ja voin viimein olla tyytyväinen itseeni ja elämääni. Jokaisen kannattaisi aika ajoin muistella mistä kaikesta kurasta on päässyt eteenpäin ja arvostaa sitä ponnistelua edes hetken aikaa. Täydellisyyteen me ei kukaan tässä kohtaa päästä, joten täytyy vain keskittyä siihen mitä voi tehdä.

Yritän nyt nauttia tästä podcastin loppuun saattamisesta ja selviytyä pahimmista jälkioireista. Voi olla että pahan olon saattoi aistia tästä kirjoituksesta, mutta oon päättänyt kirjoittavani sekä hyvinä että huonoina päivinä. Kirjoittaminen auttaa myös käsittelemään negatiivisia tunteita nopeammin ilman jumiutumista. Liika virheiden ja kielteisten tunteiden murehtiminen ei johda mihinkään.

Mä sain Mirjamilta tosi lämmintä palautetta siitä miten osaan käsitellä ihmisiä. On hienoa että määrätietoinen työ tässä näkyy myös ulospäin. Vaikka sosiaalisuus on mulle luontaista, on keskustelutaitojen, huomaavaisuuden ja empatian kehittäminen olleet kovan työn takana. Mun täytyy vielä kuunnella toi keskustelu oikeasti ajatuksen kanssa (eikä vain editointimielessä), ja poimia sieltä onnistumiset opiksi seuraavaa podcastia varten.

Tää blogi on siitä aivan mahtava, että se on pakottanut mut olemaan oikeasti kurinalainen ja säännöllinen silloinkin, kun ei olisi huvittanut. Jos totta puhutaan, en varmaan oo mitään asiaa jaksanut tehdä ennen tätä ilman intohimoa ja inspiraatiota. Tottakai niitäkin kertoja tulee kun luovuus viuhuen kirjoitan jotain inspiroivaa, mutta tällä hetkellä nää on kuitenkin olleet enemmän säännöllistä itseterapiaa, johon on pakko hetken syventyä tai muuten suutun itselleni.

Toivottavasti tää ei ollut liian negatiivista luettavaa. Myönteinen palaute auttaa jaksamaan ja kiitän kaikkia teitä, jotka jaksatte edelleen kommentoida varsinkin yksityisesti mulle suoraan mitä ajatuksia nää blogit teissä on herättäneet. Aloitetaan uusi kuukausi ja toivotaan että se kevät sieltä tulee ja päästään nauttimaan t-paita keleistä ja jäätelöstä. Mukavaa uutta viikkoa!

Blogi 33: Intuitio ja mentorit

Nyt täytyy sanoa että rytmit on aivan sekaisin ja pahemmaksi tulee menemään. Nousin lauantaina ylös 4:30, tänään sunnuntaina 8 aikoihin ja huomenna pitäisi mennä yövuoroon ja kääntää rytmiä melkein 12 tunnilla. Voi olla, että katson tänään sunnuntaina yhden NHL-pelin ja nukunhieman pidempään, että siirto tuntuu hieman sujuvammalta. Ongelma kyseisessä tyylissä on se, että usein miten sitä herää kuitenkin aikaisin niin sanottuun “normaaliin aikaan”, jolloin tulee jo pohjalle univelkaa.

Mä oon toki jo tottunut vuorotöihin ja sillä mitä syö on iso merkitys jaksamiseen. Jos syö vähän kevyemmin, ei tunnu tarvitsevan niin paljon unta. Toisaalta rytmin siirrossa ennen yövuoron jälkeistä nukkumista kannattaa syödä vähän raskaammin, jotta nukkuu pidempään ja ei ole aivan univelkaantunut seuraavaa yötä varten. Suunnittelua se vaatii…

Ehkä mä kerron teille nyt kuitenkin niistä ajatuksista, mitä sain Zentuvon Workshop-viikonlopusta. Ensimmäinen asia liittyy enemmän ryhmädynamiikkaan ja omaan henkiseen kasvuun. Mä oon aikaisemmin yrittänyt tuoda itseni ydinporukan keskelle olemalla enemmän äänessä. Nykyään se tuntuu luonnottomalta ja röyhkeältä. Kun seuraa ensin ihmisiä, heidän ilmaisuaan, keskustelujen sisältöä ja reaktioita, voi tehdä helpommin päätelmät kenen kanssa voisi synkata paremmin.

Mun periaate on, että kaikille pitää olla ystävällinen, tervehtiä tasapuolisesti ja huomioida, mutta syvällisyys ja tietynlainen “omituisuus” vetää mua aina eniten puoleensa. Sellaiset ihmiset on kuin kerroskakku, joista löytyy aina jotain uutta ja kiinnostavaa. Toisaalta jos toinen eroaa täysin siitä millainen mä olen, on sekin kiinnostavaa. Lyhyessä ajassa sain viikonloppuna kivoja syvällisiä keskusteluja. Intuitio on todella luotettava väline, koska se poimii paljon sanattomia viestejä. Sitä seuraamalla ohjautuu helpommin pois vaaroista, mutta toisaalta voi löytää helmiä.

Toiset opetukset ovat enemmän teknisiä. Mä sain istua syömässä sellaisten kanssa, jotka on yhteensä kuvanneet jotain 15 000 asuntoa, joten heillä on valtavasti kokemusta. Sellaiset asiat, kuten kameran aukon koko, jalustan käyttäminen, asuntojen valojen käyttö ja valkotasapainon säätö sai taas selvennystä. Mirjami puhuu podcastissa myös opiskelun ja mentoroinnin merkityksestä ja tälläinen pieni koulutuspäivä, sekä kollegoiden kanssa keskusteleminen antoi mulle taas lisävarmuutta.

Podcastista puheen ollen sain sen viimein valmiiksi. Hion enää masteroinnissa jotain pieniä äänen sävyyn liittyviä asioita ja tarkastan etten unohtanut korjata jotain. Sen jälkeen pitää ladata podcast Spotifyyn ja kehittää sille naseva teksti. Mä oon usein töissä saanut inspiraation erilaisiin luoviin projekteihin, joten ehkä tää tekstikin valmistuu mielen sopukoissa aivan itsestään.

Kun on kylpenyt sosiaalisuudessa, tajuaa sen kuinka vaarallinen masennukseen liittyvä eristäytymisen tarve on. Mä nään taas asiat paljon objektiivisemmin, oon innostuneempi ja energisempi toisten vaikutuksen myötä. Intuitio tulee mukaan siinä että pystyy välttämään ne tunnelmaa laskevat kontaktit ja keskustelut. Eikä tää nyt tarkoita sitä että täytyy rajata ihmisiä täysin sen perusteella miltä tuntuu. Joku saattaa olla hermostunut siksi että hän on ujo. Yleensä toistuva “skannaaminen” eri tilanteissa antaa luotettavamman lopputuloksen.

Me saatiin Workshopissa opetusta siihen, miten käyttäytyä asiakkaiden luona. Sillä millaisen mielikuvan luot on melkein isompi vaikutus kuin sillä miltä työn jälki lopulta näyttää. Toki toistuva kehno työn jälki johtaa lopulta kritiikkiin, mutta ystävällinen ja ammattimainen ihminen saa paljon enemmän anteeksi. Kuvatessa kohtaa aika usein myös sen kliseen, että “koolla on väliä”. Onneksi mun nykyinen kamera on massiivinen laatikko johon on kiinnitetty parru, jota jotkut kutsuu objektiiviksi, joten usein ei enää kuule vähättelyä tai kyselemistä.

Kevään merkit alkaa näkymään, koska muitakin kuvauksia ja niiden kyselyitä alkaa taas pikkuhiljaa satelemaan. Katsotaan miten saan tasapainotettua nykyiset yötyö-kuviot ja kuvaamisen. Parin viikon päästä lähden yövuoron jälkeen kuvaamaan yhdet hautajaiset, joten täytyy taas suunnitella miten kestän hereillä. Ehkä jotkut 20min pikatorkut täytyy ainakin ottaa.

Pieni kooste tästä blogista: Kuuntele intuitiotasi tai ainakin analysoi sitä, miksi se hälyttää. Hanki motivaatiota ja opetusta mentoreilta, jolloin edistyt paljon nopeammin. Lopuksi se että olen hullu, mutta velat on pian maksettu, joten pian voin alkaa sanomaan myös ei eri tarjouksille. Ehkä aloitan nukkumisen sitten ensi talvena. Mukavaa uutta viikkoa!

Blogi 32: Inspiraationa valo

Siitä lähtien kun Kankaisen Mikko sanoi mulle kameran ulkoisesta salamasta, oon hurahtanut sen käyttämiseen. Alkuinnostuksen laannuttua oon yrittänyt löytää tilanteeseen sopivaa valoa tai sitten vaihtoehtoisesti yhdistänyt sekä salamaa että luonnonvaloa keskenään. Meidän vanhin tyttö ottaa aika paljon kuvia vanhalla pokkarikameralla ja tykkää sokaista sisaruksia salamalla metrin päästä. Siitä inspiroituneena pidin hänelle hieman oppituntia, miten hän voi hyödyntää myös luonnonvaloa hyvien kuvien saamiseen.

Valokuvaus sanana selittää itse itseään. Ilman valoa ei ole kuvaa. Aikaisemmin kuva oikeasti valotettiin jollekin materiaalille digitaalisen kennon sijaan, jolloin valon rooli korostui vielä enemmän, eikä jälkikäsittely mahdollisuuksia juurikaan ollut. Kauniin valon etsiminen vaatii kuitenkin edelleen kokeilua ja silmää, oli kuvausvälineet mitkä tahansa. Se kuvaamisessa on hienoa, että tarinan voi kertoa vaikka millä laatikolla, ilman tuhansien eurojen panostamista. Luovuuden kehittäminen on mulle paljon tärkeämpää kuin tekniikka ja hifistely. Se on sitten jokaisen oma asia mikä riittää kellekin.

Oli kiva mahdollisuus tällä viikolla (julkaisua edeltävä viikko) kuvata 1-vuotiasta, joka jaksoi keskittyä niin hyvin kuin olettaa saattaa. Onneksi se ei mitenkään yllättänyt, koska omatkin lapset viipottavat touhukkaana pois kameran edestä. Ekan 15 minuutin aikana otettiin salamakuvia eli ns. studio-lapsikuvia ja sen perään muutama vapaampi luonnonvalo kuva. Molemmat oli mun mielestä tosi onnistuneita ja asiakas piti myös kuvista.

Salama mahdollistaa kuvaamisen missä vaan ja pienellä valmistautumisella saat hyvän valon huonommassakin sijainnissa. Toisaalta asiakkaan ohjaamisella oikeaan suuntaan ja oikeilla asennoilla, voi hyödyntää potentiaalista luonnonvaloa. Klassisesta taiteesta tuttu hieman yläviistosta ikkunasta kajastava “Rembrant”-valaistus toimii lähes tulkoon aina, koska se valaisee kauniista ihmiskasvot, mutta luo silti sopivaa kontrastia varjojen muodossa kohteeseen.

Luonnosta löytyy lähtökohtaisesti kaikki tarpeellinen mikä liittyy esteettisyyteen. Sama pätee valoon. Lähtökohtaisesti matala auringonnousu tai -lasku tekee pehmeän valon, sekä sytyttää taivaan väriloistoon eri valon pituuksien läpäistessä kaasukerroksia. Mikä hienointa, siihen ei koskaan kyllästy. Mä yritän jäljitellä luontoa myös editoidessa, koska tietyt värit toimivat hyvin keskenään ja mallin saa tähänkin luonnosta ja siitä miten värit heijastuvat eri pinnoilta valon seurauksena. Toukokuussa oli ajatus lähteä tuttujen kuvaajien kanssa reissuun Repoveden kansallispuistoon, jolloin päästään taas kaivamaan inspiraatiota porukalla. Odotan tuota matkaa innolla!

Hypätäkseni arkisempiin aiheisiin, en ole nyt pariin viikkoon päivittäny somea juuri lainkaan. Tuntuuhan se vähän väärältä, koska oon yrittänyt panostaa siihen aikaisemmin tosi paljon. Mulla kuitenkin riittää töitä ilman jatkuvaa mainostamistakin, joten pysyn päätöksessäni jatkaa hiljaiseloa. Se että en oo myöskään uusissa työkuvioissa ehtinyt selata puhelinta (saati pitää taukoja) on rauhoittanut mieltä ihan valtavasti. Tuntuu että mieli on kokoajan suuren metsän keskellä ja kuulen vain linnun laulua sekä inspiroidun pitkästä aikaa luovalla tavalla.

Sen verran postasin someen toissa viikolla videota, kun korjasin rakasta säästöpossuani. Siinä mieleeni juolahti kuvaus elämän korjaamisesta pala kerrallaan. Rikkoutuneen saviastian korjaaminen täytyy tehdä rauhassa, pala kerrallaan, jotta muutkin palat alkavat käydä järkeen. Kun mietin itseäni vaikka 7 vuotta taaksepäin, mä ahdistuin silloin ihan pienestäkin kuormituksesta. Tein tosi vähän töitä (joskin ei ollut tarvekaan) ja tuntui silti siltä, että vastuiden taakka painoi harteillani liian raskaana.

Mä oon toivonut voivani edistyä eri elämän osa-alueilla ja nyt kun katsoo taaksepäin voi huomata miten aina muutaman vuoden sykleissä on tullut isoja harppauksia oivallusten tasolla, jotka on auttaneet pääsemään vakaampaan mielentilaan. Sehän on selvää että ikäkin tekee tehtävänsä, kun hormonimyrsky ei ole enää niin järkyttävä kuin aikaisemmin. Huonoista tavoista eroon pääseminen ja uusien hyvin rutiinien luominen on ottanut monta vuotta aikaa.

Tässä tärkeä muistutus meille kaikille: vertailu tappaa ilon elämästä. Mä näin vuosien ajan miten ikätoverit kykenee erilaisiin asioihin mihin minä en. Nyt jälkeen päin mä oon ihan tyytyväinen, että asiat on järjestyneet rauhassa ja oon nykyään ihan toinen ihminen. En enää niin tyly, itsekeskeinen tai äkkipikainen. Vaikka joskus joutuu lähtemään asioihin takaa-ajo asemasta, ei se tarkoita ettei lopulta pääsisi maaliin. Joskus asiat vaatii vain enemmän aikaa ja vaivannäköä.

Tää blogi oli monen päivän impulssien tulos, ja sen huomaa tästä poukkoilevasta tyylistä. On aina hauska tarkistaa näitä viimeisenä päivänä ennen julkaisua. Usein olen kirjoittanut monet kappaleet niin sekavasti, että ne täytyy kirjoittaa täysin uudestaan. Sain tän lopulta pidettyä lähes tulkoon yhden teeman ympärillä. Palatakseni valoon, on kevät tuonut lisää sitä ja sen myötä energiaa. Nautitaan siis nyt näistä monista valoisista asioista. Mukavaa uutta viikkoa!

Blogi 31: Rehellinen mielipiteeni somesta

Mun oli aivan pakko viimeisen Instagram-postauksen jälkeen tehdä tietoinen päätös pitää taukoa somesta. Viimeiset kuvaukset oli todella kivat ja onnistuneet, mutta olen todennut olevani sellainen ihminen, että mun pitää ihan oikeasti pakottaa itseni jakamaan työni tuloksia eteenpäin. Eikä kyse oo mistään huijari-syndroomasta tai siitä, että tuntisin olevani liian huono. Mä nautin henkilökohtaisista kontakteista ja syvällisyydestä, eikä sitä saa kovin paljon somen kautta.

Pitkä persoonallisuuden työstäminen on johtanut moniin tärkeisiin oivalluksiin. Lapsena yritin aina olla jotain muuta kuin olen ja olla esillä niin paljon kuin mahdollista. Nykyään olen kyllä esillä monessa asiassa, mutta nautin myös yksin olosta ja hiljaisuudesta. Lähes tulkoon inhon kaltainen tunne somea kohtaan on kasvanut viimeisen 10 vuoden aikana. Ajatukseni ovat vahvistuneet ettei some ole minua varten.

Mä todella olen yrittänyt olla aktiivisomettaja viimeisen puolen vuoden aikana tän valokuvausyrityksen kehittämisen myötä, mutta kuukausi kuukaudelta omaa luontoa vastaan taisteleminen on käynyt aina vain vaikeammaksi. Oon päättänyt luovuttaa sen suhteen, että pidän yllä jotain säännöllisiä rutiineja postausten suhteen. Mä en halua enää kasvattaa ylimääräistä stressiä. Vastedes laitan vaan silloin kun siltä tuntuu, eli todennäköisesti hyvin harvoin.

Haluan avata vähän mikä mua niin kovasti somessa inhottaa. Mä oon aika erikoinen siitä millaisista asioista nautin. Mä saatan käydä keskellä yötä luistelemassa 2-3 tuntia ja harjoittelemassa jotain kuviota. Kuuntelen yhtä pitkiä podcasteja neurotieteistä ja psykologiasta. Juttelisin mielelläni puhelimessa jonkun hyvän ystävän kanssa 3-4 tuntia putkeen jos siihen olisi mahdollisuus. Mä tykkään uppoutua niihin asioihin mitä teen ja se auttaa mua lepäämään arjen huolista.

Some on mun mielestä liian pinnallista. Vaikka joku viitsisikin nähdä vaivaa postauksen tarinaan, en useinkaan jaksa syventyä niihin liian suuren tarjonnan vuoksi. Liian nopeasti näkee liian monta kuvaa ja tarinaa, jolloin tärkeistäkin asioista tulee kertakäyttö kamaa ja vain ohitse vilisevä silmäys toisten elämään. Toisaalta se, jos joku ottaa kuvan itsestään ja laittaa vaikka tekstiksi “lenkillä”, tuntuu sekin liian tylsältä ja sisällöttömältä.

Faktahan on se, että vika on minussa. Jokainen saa elää elämänsä kuten haluaa, jakaa asioita mitä haluaa ja tavalla, joka itseä miellyttää. Mä kuitenkin mieluummin soitan jollekin tärkeälle ihmiselle ja juttelen pari tuntia. Siinä jutellaan kuulumiset, avataan syvimpiä ajatuksia iloista ja suruista, pohditaan jotain kiinnostavaa ja usein sen perään suunnitellaan jotain yhteistä tekemistä. Sellaisista asioista mä nautin ja saan energiaa kestää arjen huolia.

Tässä on ehkä myös sekin puoli, että olen entinen riippuvainen. Some on todella koukuttava ja jään helposti selaamaan lyhytvideoita tuntikausiksi, jonka jälkeen on aivan samanlainen olo kuin laskuissa riippuvuuden harjoittamisen jälkeen. Sen jälkeen motivaatio tehdä yhtään mitään on aivan pohjalukemissa ja itsesyyllisyys ajan tappamisesta vie lopunkin motivaation olla aktiivinen perheen isä ja aviomies. Tää on varmasti heikkous, jota tuun kantamaan lopun ikääni.

Juteltiin vaimon kanssa lasten mentyä nukkumaan, että kannattaa tehdä asioita, jotka antaa enemmän kuin ottaa. Meidän nykyisyyteen vaikuttaa niin moni asia, ettei yksiselitteistä ratkaisua voi muodostaa siitä mikä on oikea tapa toimia somen kanssa. Eikä tää mun pohdinta tarkoita sitä, että lopettaisin somen kokonaan. Tää blogi on varsinkin sellainen asia, josta nautin kovasti ja monet minulle tärkeät ihmiset ovat kiittäneet siitä, että blogieni myötä he ymmärtävät minua paremmin.

Mä oon kohdannut kaikissa töissäni vähän saman haasteen. Melkein jokaisessa työssä oon tykännyt itse työtehtävästä, mutta se kaikki ympäröivä oheistoiminta (joka ei välttämättä kiinnosta ollenkaan) vie niin paljon aikaa olennaisesta, että motivaatio kyseistä työtä kohtaan laskee sen myötä. Realismia on kuitenkin ettei varmaan sellaista työtä olekaan, joka ei sisältäisi jotain “ylimääräistä”. Pitää vaan valita ne taistelut, jotka haluaa käydä.

Jos ajattelin aluksi että some tuo mulle asiakkaita, ei se ole tuonut kuin aivan muutaman. Loput on tulleet usein edellisten tyytyväisten asiakkaiden mainostuksen kautta. Senkään puolesta ei mun kannata laittaa yhtään enempää paukkuja somettamiseen, kun se on mulle muutenkin jo tosi luonnonvastaista. Parempi on ylläpitää huolta vanhoista hyvistä kontakteista ja luottaa hyvän maineen kiirivän edellään.

Ennen tän blogin viimeistelyä tein lyhyen reelssin siitä, kuinka vaimoni on päättänyt muuttaa kotimme järjestystä ja juoksee innoissaan rullamitan kanssa pitkin asuntoa. Sen videon tekemiseen käytin 10 sekuntia ajatustyötä, 20 sekuntia kuvaukseen ja yhden minuutin editoimiseen. Ehkä jotain tollasta hassua extempore-aineistoa mä alan vastaisuudessa tekemään. En siksi että se myy, vaan koska se on hauskaa. En jaksa enää myydä itseäni. Uskon että myös asiakas aistii sen helposti, mikä on aitoa ja mikä ei.

Mä oon täysin avoin kommenteille, miksi some on teidän mielestä hyvä juttu. Mun näkemys on yksipuolinen ja en suutu, jos toiset ovat eri mieltä. Ei se ole ainoastaan paha asia, mutta mulla ne huonot puolet painaa vaakakupissa enemmän. Odotan mielenkiinnolla miten asiat tulevat järjestymään tulevaisuudessa ja mihin somen käyttöni tulee kallistumaan. Se jää nähtäväksi. Mukavaa alkavaa viikkoa!

Blogi 30: Kiireellisyyden tunne on ihan hyvä

Se miten kukin tuntee kiireen on kyllä todella suhteellista. Kun olin lapsi, ei ollut kiire mihinkään. Teininä tuntui, ettei kesätöiden jälkeen jaksanut tehdä enää mitään ja aika oli mukamas täysin kortilla. Tänään lähdin töihin 6.30, pääsimme ekalle tauolle 13.20 ja 14.24 loppui työt. 14.30 lähin kuvaamaan liikekiinteistöä. Tunnin kuvauksen jälkeen hain postipaketin, noukin vaimon kyytiin ja haimme tytöt kerhosta.

Kerhon jälkeen suuntasimme kaupoille kurahaalari-ostoksille ja syömään. Ruoan jälkeen tein pikaisen kauppareissun, jonka jälkeen toimitin kuvat ja tein seuraavan päivän ruoat perheelle. Omat eväät vielä odottavat. Seuraavaksi tehtiin lasten iltatoimet ja nyt aloin kirjoittamaan blogia eikä oikeastaan tunnu, että olisi ollut kovin rankka päivä. 2 x 10min kahvitaukoa olen pitänyt ja sehän riittää vaikka mihin.

Ei mulla tietysti aina oo näin paljon energiaa, mutta tietyt asiat on auttaneet säätelemään voimatasoja. Ensinnäkin puhelimen vähäinen tuijottaminen kasvattaa elämän haluja moninkertaisesti, kun aivot eivät mene mihinkään nolla-tilaan vaan ovat kokoajan läsnä. Toiseksi pieni nälän tunne pitää mukavasti hereillä, koska tällä hetkellä syön vain kahdesti päivässä. Syynä siis laihtumisen pysähtyminen, joten päätin skipata myös iltapalan ja leikata loputkin turhat ja epäterveelliset hiilarit pois. Tästä tavasta voi olla montaa mieltä, mutta minulle se toimii. En suosittele tätä kuitenkaan kaikille. Jokaisen täytyy löytää oma tapa säännöstellä kaloritasapainoa painonpudotuksen takaamiseksi.

Sekin auttaa kummasti, kun on selkeä tavoite mielessä, miksi mitäkin asioita tekee. Jos joku tapa ei edistä asettuja tavoitteita, kannattaa tuo asia karsia pois. Turhat painolastit kasaavat henkistä kuormaa ja vievät tarpeettomasti aikaa. Näistä esimerkkeinä itselläni on somen graafien seuraaminen, sekä lyhytvideoiden tuijotteleminen, jotka on aivan turhaa ajanhukkaa. Vaikka arki täyttyisikin monesta tekemisestä, ei se haittaa jos ne kaikki puskevat samaan tavoitteeseen. Mun tapauksessa meidän perheellä on yhteisiä tavoitteita, joiden eteen työskennellään ja siksi tulee ainoastaan hyvä olo, kun niitä työstää.

Priorisointilistalta tällä hetkellä putoaa myös somejulkaisut, mainostaminen ja podcastin tekeminen. Mä tekisin hirveen mielelläni podcastia, jos saisin sillä edistettyä autoremppa-lainan maksamista. Ei vaan oo sponsoridiilejä kuulunut, joten se odottaa otollisempaa hetkeä. Koita kestää Mirjami, koska mä arvostan tota viimeisintä äänitettyä podcast-jaksoa ihan valtavasti. Sen sisältö on täyttä timanttia. Kyllä mä sen vielä teen.

Kuulin viime viikonloppuna erittäin hyvän kuvauksen akkujen lataamisesta ennen työpäivää. Siinä oli ajatus ammattimiehestä, joka lataa työkoneen akut aina iltaisin, jotta ne ovat valmiina taas seuraavaa päivää varten. Mulla vastaava on kameran akkujen lataaminen, sekä muistikorttien tarkistaminen, jotta seuraava päivä voisi onnistua. Tän sovellus liittyy siihen miten me edellisenä päivänä varmistetaan, että seuraava päivä sujuu hyvin ja kuvaannolliset akut on täynnä.

On hyvä selvittää mitkä asiat niitä omia fyysisiä ja henkisiä akkuja oikein lataa. Mulla ne on iltaisin lukeminen ja mietiskely, päivittäiset pienet kuntoilut (joko treeniä tai hyvää arkiliikuntaa) ja perheen ja/tai ystävien kanssa keskustelut. Jos joku näistä jää tekemättä, tuntuu että akut on selkeästi vajaammat tulevaa päivää varten. Mulla on huvittavasti mun järkkäriin myös 3 akkua, joten tämä kielikuva toimii osuvasti mun tapauksessani. Yleensä yks akku kestää kyllä useamman asuntokuvauksen, mutta jos jatkuvasti laiminlyö lataamista, kyllä sekin lopulta tyhjenee. Tää sama soveltuu meihin itseemme.

Mä alan hahmottamaan viimein tasapainoisemman elämän avaimia ja mielenterveyden eteen työskenteleminen on tuottanut haluttuja tuloksia. Vaikka huonoja päiviä tulee, en jää niihin enää vellomaan, koska tiedän että ne ovat väliaikaisia. Joskus myös EI:n sanominen on tasapainoista, ja esimerkiksi tää blogin viivästäminen vuorokaudella oli tasapainoinen ja hyvä ratkaisu. Nyt en karsi elintärkeistä yöunista, vaan ajasta selata somea ja turruttaa aivojani ja viedä niitä väärään suuntaan.

Kiitos että luit taas blogin ja jatketaan seuraavan kerran toivottavasti ensi tiistaina sovittuna aikana. Nyt menen paistamaan kanan ja pyörittelen tacot huomista varten. Sen jälkeen tarkistan kieliasun ja hoidan iltarutiinit. Mukavaa tätä viikkoa!

Blogi 29: Seikkailu vai turvallisuus?

Tää tuleva viikko on Lappeenrannassa hiihtoloma-viikko, joten lapsilla ei oo myöskään leikkikerhoa. Yleensä leikkikerhon aikaan saadaan pieni lepohetki lasten hoidosta. Todettiin vaimon kanssa että on parempi, että mä teen viikon töitä ja hän pystyy viettää aikaa lasten kanssa omien vanhempiensa luona. Saavuin siis kotiin viikoksi viettämään aikaa itsekseni, pääosin töitä tehden.

Kuntarekry on ollut aika tyhjänä palvelutalo-keikoista, eikä kuvauksetkaan ole vielä kovassa vauhdissa, joten päätin ottaa yhteyttä lähiseudun kotihoitoon. Maanantain ja tiistain teen perehdytyspäivät siellä, jonka jälkeen saan myös kotihoidon keikat auki kalenteriin. Vaikka kotihoito on paljon hektisempää kuin asumisyksiköissä, meneepähän päivät ainakin nopeasti. Ei oo myöskään kiva tuijotella vaan tyhjää rekryä ja miettiä miten saan laskut maksettua, joten jotain oli pakko tehdä. Onneks mun pohja-ammatissa lähihoitajana on isot mahdollisuudet moneen suuntaan.

Matkalla Savonlinnasta Lappeenrantaan kuuntelin maailman suurimman Youtubettajan MrBeastin haastattelun ja täytyy kyllä sanoa, että se oli aika inspiroiva. Mä en haluaisi olla kuin hän, en haluaisi samanlaista aikataulua, ottaisi niin isoja riskejä tai oikeastaan en mitään hänen elämästään haluaisi itselleni. Kieltämättä tuohon elämäntyyliin ei kukaan muu pystyisikään. Se mies on niin keskittynyt viemään tavoitteensa läpi ja hiomaan kaikkia pieniäkin yksityiskohtia, etten tiedä miten hän ehtii edes nukkua. Mä luulin että mun elämäni on kiireistä, mutta totesin että loppu pelissä tässähän porskutellaan aika rauhassa eteenpäin.

Se mikä tossa haastattelussa inspiroi oli energia tehdä ja puskea läpi harmaan kiven, vaikka ei aina edes haluaisi. Oon oppinut neurotieteitä seuratessani, että aivoissa on joku sellainen osa, joka vahvistuu kun ihminen tekee vaikeita asioita. Mitä enemmän vaikeita asioita tekee jopa vastentahtoisesti, sitä voimakkaammaksi tää aivoalue tulee, ja se auttaa sietämään paremmin epämukavuutta. MrBeastilla toi aivoalue on varmasti ihan omilla tasoillaan.

Tässä se aivoalue, voit Googlettaa jos kaipaat lisää tietoa…

Käytännössä vaikeiden asioiden tekeminen toistuvasti auttaa tunteiden säätelyssä ja sitä myötä päätösten tekemisessä. Ei tarvita tietysti aivotutkimusta todetakseen näitä asioita, mutta mun mielestä on hirveen mielenkiintosta että meillä on tälläisiä kehon sisäisiä mekanismeja, joita voi omalla toiminnallaan vahvistaa lihasten tavoin. Tää aikaisemmin mainitsemani haastattelu auttoi mua taas motivoitumaan ja jatkamaan ponnistelua tän yrityksen käynnistelyssä ja yksityiskohtien hiomisessa. Mä epäonnistun vielä monta kertaa, mutta kaikki ne kerrat tekee musta viisaamman ja vahvemman.

Me ollaan tällä viikolla puhuttu vaimon kanssa piirteistä, jotka meitä yhdistää. Ne on spontaanius, seikkailun halu ja suunnittelemattomuus. Klassinen esimerkki siitä miten toiset saattaa suunnitella elämäänsä on kumppanin valitseminen. Joillain saattaa olla aika tarkat kriteerit siitä mitä he haluaa tulevalta puolisoltaan. Meillä kummallakaan sellaisia vaatimuksia ei oikeastaan ollut. Ymmärrettiin vain oikean osuneen kohdalle. Kesällä tulee täyteen 8 vuotta meidän häistä ja meidän liitto on ollut yhtä seikkailua.

Nyt lasten myötä on täytynyt irtautua joistain spontaaneista lähdöistä, sekä rutiineja on täytynyt luoda. Lapset pitävät rutiineista ja ne luovat turvallisuutta, enkä kiistä etteikö niistä ole ollut hyötyä myös meille aikuisille. Ei kuitenkaan haluta lukita suunnitelmia kovin pitkälle, koska tuntuu että tilanteet muuttuu niin nopeasti. Liika suunnittelu johtaa vain pettymyksiin. Meidän perhekoko jo pelkästään johtaa siihen, että joku sairastuu varmasti ja taas joudutaan kaikki menot perumaan.

Mä oon tosi impulsiivinen ja se on johtanut usein siihen että totean hyvin voimakkaasti tavoittelevani jotain asiaa ja tuolla hetkellä mä oikeasti tarkoitan sitä. Muutaman kuukauden päästä todellisuus iskee, eikä kaikkia munia voinut sittenkään laittaa samaan koriin. Se johtaa usein ylikorjaukseen ja siksi meidän elämän vene tuntuu sahaavan joskus yhtä kovaa kuin humalaisella, eikä suoraa kulkutapaa tunnu löytyvän.

Tää saattaa nyt kuulostaa kelkan kääntämiseltä edellisiin blogeihin, mutta kyse ei oo siitä. Mä en edelleenkään ymmärrä miksi joku opiskelee aina vain uuden ammatin, koska yleensä syynä on tyytymättömyys, tarkoituksen hakeminen tai ihan vaan kyllästyminen ja kärsimättömyys. Jos motivaationa esimerkiksi työpaikan muutokseen on perheolosuhteiden huomioiminen, on syy paljon jalompi ja perustuu omiin arvoihin. Ei kannata hakata päätä seinään, jos joku asia ei selkeästi toimi tai aiheuttaa enemmän stressiä. Omia vaikuttimia kannattaa tutkia, miksi haluaa muutosta.

Tietynlainen seikkailu ja suunnittelemattomuus mahdollistaa helpommin mukautumisen olosuhteiden muuttuessa. Jos on päättänyt ennalta voimakkaasti jotain puolisoon, työpaikkaan tai elinympäristöön liittyvää, tulee helpommin rajuja pettymyksiä ja turhautumista, varsinkin silloin kun asiat eivät toimi niin kuin oli alun perin suunnitellut. Luohan voimakkaat päätökset tietynlaista turvallisuutta, mutta mikään tässä maailmassa ei ole pysyvää, joten mielestäni siinä ampuu vain itseään jalkaan.

Täytyy myöntää että me ollaan kaikki erilaisia ja toisille säännöt sekä hyvin orjalliset rutiinit toimii oikein hyvin. Sen kaltaiset ihmiset todennäköisesti hakeutuu myös toistensa seuraan ja nauttivat siitä. Mun mielestä sellainen on vaan todella tylsää, enkä jaksa joustamattomia ihmisiä. Oon kiitollinen että mulla on ystävinä hyvin mukautuvia ja ymmärtäväisiä ihmisiä, joiden kanssa voin jakaa ajatuksiani avoimesti ja suoraan kenenkään loukkaantumatta.

Tää edeltävä ehkä pohjustaa sitä kuinka paljon tuun jatkossa panostamaan valokuvaukseen. Voi olla että kuukauden tai kahden päästä purjeet ottaa tuulta, ja lähdetään kovaa vauhtia eteenpäin. Toisaalta tällä hetkellä näyttää olevan liian tyyntä, että mun tavoitteeni perheen elättämisestä pelkästään tällä tulis toteutumaan. Tulevaisuus näyttää tarkemmin miten ovia avautuu, mutta en harmittele yhtään jos tää ei onnistukaan. Teen silti edelleen parhaani, jotta yritystoiminta kasvaa edelleen, kiireen ja jaksamisen rajoissa.

Paljon stressaavia ja vaikeita asioita on tullut selätettyä ja ne on valmistaneet kohtaamaan seuraavia. Uusi viikko on taas täynnä haasteita, joten ryhdyn taklaamaan niitä. Nyt pienet unet ennen ensimmäistä perehdytyspäivää. Mukavaa alkavaa viikkoa!

Blogi 28: Innostus

Mulle on moni ystäväni tullut kertomaan aika “puskista” että on lukenut mun blogia. Itsestä se usein tuntuu, että näitä syöttää johonkin mustaan aukkoon, eikä mitään tule takaisin. Sehän on varmaan niin kaikkien asioiden kanssa, jotka muuttuu arkisiksi. Blogi on mulle keino tuoda jotain uutta sisältöä joka viikko, purkaa omia tunteita ja jakaa tapahtumia edistymisestä.

Viime kerralla eräs ystäväni sanoi että tykkäsi varsinkin niistä alkupään blogeista, koska niissä oli sellaista innokkuutta ja draivia. Se että meillä on uutuuden viehätys, mahdollistaa asioihin tarttumisen kunnolla ja se on kieltämättä hieno tunne. Toisaalta tuntuu, että jos vaan metsästää sitä uutuuden draivia, ei koskaan tule oppineeksi mitään kunnolla. Mä en ihan ymmärrä sitä miksi jotkut opiskelee 2-3 vuoden välein uuden ammatin, kun vika ei ole lopulta työssä vaan omassa asenteessa. Uutuuden illuusio hälvenee nopeasti.

Jos oikeasti panostaa johonkin asiaan riittävän pitkään, voi saavuttaa mielestäni jotain todella arvokasta. Yhdessä asiassa mestariksi tuleminen avaa portin poikkeukselliseen kykyyn tehdä se muissakin asioissa. Mä harrastin yli 10 vuotta frisbeegolffia aktiivisesti ja aloin olla siinä oikeasti hyvä. Muistan kuitenkin useita kertoja, kun meinasin heittää kiekot roskiin jonkun huonon kierroksen takia. Lopulta selkäkivut päätti mun harrastuksen.

Frisbeegolfin harjoittelu opetti mulle paljon pitkäjänteisyydestä, harjoittelun merkityksestä, sekä oman mielen hallinnasta onnistumisten ja epäonnistumisten keskellä. Frisbeegolfista oli aina helppo innostua uudestaan, koska talvi pakotti pitämään ainakin muutaman kuukauden tauon ja sen jälkeen oli aina intoa täynnä. Jos joku osa-alue pelissä ei sujunut, pystyin kierrosten kiertämisen sijaan harjoittelemaan jotain yksittäistä asiaa. Sopivalla vaihtelevuudella sain innokkuuden pidettyä yllä.

Jos sovellan tätä aikaisemmin oppimaani, ei oo mitenkään mahdollista pitää saman kaltaista uutuuden viehätystä kuin alussa, mutta jotain on silti tehtävissä. Joskus pieni tauko voi auttaa kaivamaan taas innon takaisin. Toisaalta jos joku kuvauksen osa-alue tökkii tai siinä ei tällä hetkellä löydä kehitettävää, voi perehtyä johonkin toiseen genreen. Tietomäärän ja kokemuksen kasvaessa ne hyvin hallitutkin asiat löytää uusia nyansseja ja taas vahvuudetkin edistyy.

Realismia on tietysti sekin, että joskus elämä tulee innostuksen tielle. Vastuu ja vaikeudet syö kauheasti energiaa, jolloin on hankala ylläpitää kepeää tunnelmaa. Tuntuu että tää talvi oli aivan killerivaikea monelta näkökulmalta eikä mihinkään ideoiden toteuttamiseen ollut aikaa. Niin monta tekemättä jäänyttä kuvausideaa jäi muhimaan pääkopan laatikkoon ja nyt ne on joko unohtuneet, tai motivaatio niiden toteuttamiseen on kadonnut.

Tää edeltävä taito oppia todella hyväksi jossain kantaa näinä vaikeina hetkinä. Tiedän että mulla on todella laaja skaala asioita opittavana, enkä pääsee edes kisälliksi muutamassa kuukaudessa. Vaikka nyt jotkut asiat turhauttaa, tää on hetki jolloin moni helposti luovuttaisi. Mä olen vasta aloittelija ja ihan tieni alussa. Ei mulla oo mitään hajua miten pyöritän kunnolla mun yritystäni ja tuun vielä kompuroimaan monta kertaa. Ei se haittaa, koska mä oon edelleen elossa ja voin edistyä.

Mä innostuin dronen tuhoutumisen myötä perehtymään tarkemmin sen sääntöihin, ja ajattelin suorittaa kaikki saatavilla olevat kokeet ja luvat sitä varten, jotta voin vastaisuudessa lentää myös yli 250g painavia droneja. Tällä hetkellä oon puolivälissä ekan teoriakokeen aineistossa ja jatkan joku päivä niiden lukemista. Tää drone-juttu on asia, johon voin suunnata innostusta, kun sitä ei tunnu löytyvän samalla tavalla tavallisemmasta kuvaamisesta. Hetken päästä taas tilanne muuttuu, koska niin se on aina mennyt.

Postasin tässä blogin kirjoittamisen välissä yhden Instagram-tarinan, joka liittyi mun nettisivuun. Muutama kuukausi sitten yritin tosissani optimoida tätä sivua vastaamaan paremmin ihmisten hakutuloksia, mutta en saanut aikaan mitään muutosta. Nyt tarkistin asian ja nettisivun linkin viereen oli viimein ilmestynyt kuva oikealla tavalla. Sitä ei voi itse asettaa, vaan Google hakee kuvat automaattisesti sivulta vastaamaan hakua. Jotta hakukone onnistuu siinä, tulee kuvien nimet ja mahdolliset vaihtoehtoiset tägit vastata hakusanaa. Hakukoneilla menee kuitenkin aikaa ennen kuin ne hyväksyvät jonkun muutoksen näkyväksi ja ilmeisesti siitä syystä asiassa oli viivettä.

Mahtavaa oli myös se että sivuni oli noussut toiselle sivulle kolmannelta hakusanalla “valokuvaus Lappeenranta”. Mä luulen että perinteinen markkinointi esimerkiksi kauppojen ilmoitustaululla voisi tuoda lisää hakuja ja sitä kautta nostaa mun sivuani kohti ensimmäistä. Vaikkei nettisivu ole mikään pakollinen asia olla optimoituna, mahdollistaa se useampia silmäpareja ja potentiaaliset asiakkaat näkevät paremmin työni. Mä aion jatkaa tämänkin asian työstämistä. Ei pidä lannistua, koska edistystä tapahtuu hitaasti mutta varmasti.

Ehkä mä sain tähän blogiin vähän enemmän innostusta, koska olin aidosti innoissani näistä edistysaskeleista. Positiivinen asenne myös illan sählypelin jälkeen antoi virtaa kirjoittaa tätä. Huomenna (lauantaina) työt jatkuu yrityskuvauksen parissa, joten taas taklataan uutta maaperää. Ei pidä väheksyä pientä alkua, koska puroista tulee lopulta jokia, jotka virtaavat meriin. Tästä on hyvä jatkaa. Mukavaa viikon alkua!

Blogi 27: Tietoa ja turhia ohjeita

Mä kirjoitan näissä blogeissa aika paljon mielenterveydestä ja se johtuu intohimosta sitä aihetta kohtaan. Oon itse ollut syvästi masentunut, kärsin ajoittain erilaisista neurokirjon oireista ja mulla on lähipiirissä ollut elämän varrella paljon eri mielenterveys- ja päihdehaasteisia ihmisiä. Lapsuudessa valistunut huono itsetunto johtaa helposti perfektionismiin, mutta siitä on tässä asiassa myös hyötyä. Asiat tulee selvitettyä perinpohjaisesti ja tiedonhalu on ehtymätön. Kontaktien myötä tulee laaja-alaista kokemusta ja siksi ymmärtää myös toisia paremmin. Vaikka en toivo näitä ongelmia kenellekään, ainakin voin edes hieman ymmärtää, enkä siksi vaihtaisi (jos voisin) tätä taustaani pois.

Tiedätkö mistä tunnistaa todellisen ammattilaisen? Hän tiedostaa sen ettei tiedä mitään. Mä katsoin tänään töissä asukkaita syöttäessäni dokumenttia linnunradan planeetoista ja miten jää muodostuu niissä. Alan huippuammattilaiset sanoivat tuossa dokumentissa etteivät he ymmärrä jostain ilmiöstä mitään tai se on heille täysi mysteeri. Oikeasti he ymmärtää todennäköisesti enemmän avaruuden ilmiöistä kuin 99,9% ihmisistä, mutta tosi tieto pakottaa nöyrtymään ja ymmärtämään sen ettei tiedä kaikkea.

Mä en sano olevani mielenterveyden ammattilainen, mutta jo yli kymmenen vuoden aktiivisen tutkimisen myötä mulla on siitä kohtalaisen hyvä käsitys. Mä oon oppinut sen että ketään on ihan turha neuvoa ja oikeastaan mielipiteiden esittäminen on usein vielä turhempaa. Jos joku nyt välttämättä haluaa jonkun neuvon, on parempi pysyä kliseissä ja yksinkertaisuuksissa, jotka kaikki tietää muutenkin. Näillä viittaan siis riittävään uneen, liikkumiseen, terveelliseen syömiseen sekä ajan parantavaan voimaan.

Mä oon vuosien varrella kokeillut kaikkea hengitysharjoituksista avantouintiin stressin ja ahdistuksen hallintaan, mutta niiden apu on ollut hyvin marginaalista. Oon huomannut ettei kannata turhaan monimutkaistaa elämäänsä palautuakseen, vaan tehdä vähemmän ja yksinkertaisemmin. Mua auttaa parhaiten kun varaan riittävästi aikaa uneen, harrastan arkiliikuntaa (vähemmän autoa -> enemmän kävelyä/pyöräilyä) ja vietän aikaa perheen sekä ystävien kanssa. Miten shokeeraavaa uutta tietoa!

Senkin itsestään selvyyden oon tajunnut ettei ketään voi auttaa, jos hän ei itse sitä ensin halua ja ole valmis työskentelemään asian eteen. Omat voimavarat voi viskata aivan suoraan kankkulan kaivoon, kun kuuntelee samat tekosyyt ja valitukset vuodesta toiseen. On parempi suunnata voimavarat tärkeimpiin ihmisiin lähipiirissä ja rakentaa sitä kautta kokonaisvaltaista hyvinvointia, jolloin energiaa riittää jakaa sen ulkopuolellekin.

Sen ymmärtäminen ettei mulla oo niin väliä, en oo poikkeuksellinen tai erilainen kuin muut, on tosi vapauttavaa. Mä voin keskittyy olee vaan oma itteni ja hengailla tässä elämän pisteessä ameebana ilman sisäistä painetta. Jossain videossa oli ajatus siitä että vanhempien sanoista tulee heidän lapsilleen sisäinen ääni, jota he kuuntelee siitä eteenpäin. Mä en haluu syöttää omille lapsilleni kovia onnistumisen paineita, perfektionismia ja äärimmäisyyksiin menemistä. Sen takia keskityn nykyään iloiten enemmän kuuntelemaan ja kysymään kuin puhumaan ja jakamaan turhia ohjeita.

Jos jotenkin tiivistän omaa olotilaani tällä hetkellä niin voin oikein hyvin. Vaikka kalenterissa ei kovin montaa tyhjää paikkaa ole, en koe sitä tällä hetkellä stressaavaksi. Jokainen päivä tulee ottaa yksi kerrallaan ja kyllä nyt yhdestä päivästä selviää. En halua asettaa psykologista estettä itselleni siitä mitä jaksan, koska sillä tavalla tulee menetettyä monia mahdollisuuksia. Yliajattelemista pystyn hillitsemään riittävällä liikunnalla ja siksi auto seisoo tällä hetkellä enemmän hallissa. Tää blogin säännöllinen kirjoittaminen on ollut ihan mieletön katse omaan sisimpään.

Hypätään hetkeksi kuvausaiheisiin. Kunhan pääsen opintolainasta ja autoremonttilainasta eroon kesään mennessä, alan säästämään dronea varten. DJI julkaisi tässä hiljattain uuden Flip-mallisen dronen, joka vaikuttaa sopivan hyvin omiin tarpeisiini. Sen tekoälyohjaus mahdollistaa myös vlogien tekemisen ja helpomman sisällöntuottamisen, koska se pystyy lentämään myös itsenäisesti ilman ohjainta. Ois siistiä ottaa teidät lukijat/seuraajat mukaan siihen mitä kaikkea saan oppia ja tehdä tällä matkalla. Oma kuvaajadrone tekis asiasta paljon helpompaa. Luonnollisesti sillä pystyy hoitamaan myös asuntokuvaukset.

Keskiviikkona jatketaan taas podcastin parissa ja oon niin kiitollinen, että Mirjami Liimatainen tulee mun vieraaksi. Hänellä on niin hyvä silmä laadukkaisiin kuviin, että siitäkin keskustelusta voi taas ammentaa valtavasti itselleen. Aion jatkaa podcastin tekemistä nyt uudella innolla. Se on toki asia mistä joudun karsimaan jos elämä tulee tielle, mutta onneksi laadukkaat jaksot säilyvät kuunneltavana. Uusia jaksoja voi aina jatkaa arjen helpottuessa.

En elättele mitään kummempia toiveita tulevaisuudelle, tai tee liian pitkiä suunnitelmia. Jatkan asioiden tekemistä päivä kerrallaan päällekaatumis-järjestyksessä. Sain tämänkin viikon täytettyä melkein minuutilleen, joten laskut tulee maksettua, lapset saa ruokaa ja itselläkin taakka kevenee. Mukavaa uutta viikkoa!

Blogi 26: Rahahuolia ja tasapainoa

Eipä ole tullut hetkeen blogia jätettyä niin sanotusti viime tippaan. Mulla on ollut viimeiset viikot törkeetä minuuttiaikataulua, joten en ole ehtinyt paljon ennakoida kirjoittamista. Tää tuleva viikko on töiden kannalta tätä maanantaita lukuunottamatta tosi tyhjä (muutama keikka tai kuvaus saattaa tulla), joten ehdin enemmän lepäillä.

Tänään kävi niin harmillisesti, että mun dronen yhteys päätti katketa sopivalla korkeudella, joten se tuhoutui kappaleiksi. Olin onneksi ehtinyt kuvata jo asuntokuvauskohteen. Asiakkaan kanssa etsittiin dronea noin puoli tuntia metsästä ja lopulta hän löysi sen. Sain siis muistikortin talteen. Toi DJI:n Mavic Mini 1 on tunnettu yhteysongelmistaan ja sain monta kertaa kamppailla sen kanssa aikaisemmin. Nyt se viimein päätti heittää veivinsä.

Mä ajattelin, että kesän potentiaalisista veronpalautusrahoista voisi ostaa sitten uuden dronen, mutta vaikuttaa siltä, että saattaa jopa tulla takkiin, koska alkuvuosi tuli tehtyä liian pienellä prosentilla. Onneksi voin vielä vähentää verotuksessa n. 400e edestä kalustohankintoja, jos päätös näyttää pahalta. Muussa tapauksessa voin siirtää nuo vähennykset ensi vuoteen.

Appiukko on ollut vuosien ajan yrittäjänä ja kertoi minulle viisaan neuvon: Älä osta luotolla tai osamaksulla. Kyllä mulla autolaina juoksee, mutta muita lainoja en ole opintolainan lisäksi ottanut. Nyt kesäkuussa opintolainan maksaminen tulee myös viimein päätökseen ja pääsen taas yhdestä kuukausierästä eroon. Tavoitteeni olisi, että lopulta ei tarvitsisi maksaa yhtäkään lainaa, koska se on stressaavaa.

Ois tosi helppoa tässäkin tilanteessa vaan ostaa osamaksulla joku 600-1200e drone. Mä oon edellisenä vuonna tehnyt muistaakseni neljä asunnon dronekuvausta, joten loppupelissä niitä tulee tosi harvoin ainakin tällä hetkellä. Riittävän hyvän dronen hankintakulut on sen verran korkeet suhteessa siitä saatavaan tuottoon, ettei se tällä hetkellä kannata, kun menoja on muitakin. Tänä keväänä pitäis mm. ostaa autoon uudet kesärenkaat, ja koska meidän auto on sen verran iso, ei siihen kelpaa mitkä tahansa renkaat, vaan niiden tulee kestää enemmän painoa. XL-renkaat on heti merkittävästi kalliimpia, joten lompakko köyhtyy taas mukavasti.

Mulle on ollut aina vaikeeta erottaa se mitä haluan ja mitä tarvitsen, koska oon niin impulsiivinen. Jälkikäteen tulee sitten aina kuitenkin harmiteltua, kun kaikki meni mitä tulikin. Mä alan onneksi joissain asioissa oppia, että pystyn odottamaan oikeampaa hetkeä. Mihinkään ei pitäisi olla kiire toisarvoisissa asioissa.

Se että elämä on tosi kiireistä voi tuntua aika ajoin stressaavalta, mutta toisaalta se että on monesta vastuussa, antaa elämälle myös merkityksellisyyttä. Kun pitää elämän perusasiat kunnossa, kuten riittävän unen ja säännöllisen liikunnan, pysyy mielenterveyskin suhteellisen vakaana. Myös se että elää “päivä kerrallaan” helpottaa todella paljon. Vaikka kalenterissa onkin paljon merkintöjä, jokaisen päivän voi kohdata sellaisenaan. Useimmiten tuleva päivä ei ollutkaan niin raskas, kuin aluksi ajatteli.

Mä ajattelin aluksi etten jaksa kirjoittaa tätä blogia, koska päivä oli niin pitkä. Ainut yhteinen hetki vaimon kanssa kesti vain 5 minuuttia, ja senkin ajan kuunneltiin lasten kiukuttelua. Hän oli myös niin väsynyt että paineli suoraan nukkumaan lasten nukutuksen jälkeen. Mulle tuli sellainen olo etten tee nyt mitään ihmeellistä, vaan annan tajunnanvirran viedä ja kerron siitä mitä mielen päällä on. Näköjään sieltä löytyy rahahuolia ja stressiä tekemättömistä asioista. Toivottavasti tää ei ollut liian raskasta luettavaa.

Vaikka monta asiaa on vielä kesken, oon saanut purettua tekemättömien asioiden listaa sen verran, että podcastit taas jatkuu pian. Infoan Instagramissa asiasta lisää, kun seuraava haastattelu tulee ajankohtaisemmaksi. Ensi viikolla ois tarkoitus taas äänittää ja toivon ettei tule mitään yllättäviä esteitä. Nyt meen vastailemaan laiminlyötyihin viesteihin, ja puran listaa taas siitä päästä. Katsotaan milloin uni tulee silmään. Mukavaa uutta viikkoa sinulle!

Blogi 25: Positiivisuus edellä, ainakin lopulta.

Blogin julkaisua edeltävä viikko oli työntäyteinen. Palvelutalossa tein useamman keikan ja siihen päälle muutamat henkilökuvaukset. Oon kieltäytynyt kaikista uusista menoista ja se on pikku hiljaa purkanut kasaantunutta tehtävälistaa. Pieni some-loma postaamisesta teki myös hyvää vaikka tilin ja nettisivun katseluluvut tipahti tosi reippaasti. Ois monta syytä masentua tällä hetkellä, mutta sen takia yritän kaivaa vähän positiivista sävyä elämään. Kerron teille muutamasta kielteisestä ajatuksesta, ja miten olen työstänyt niitä.

Toiset kuvaajat on parempia kuin minä. Instagramia selaamalla varmistaa, ettei omat tuotokset näytä enää miltään, eikä ketään kiinnosta kuitenkaan omat tekeleet. Jos totta puhutaan, mä oon kuvannut aktiivisesti tosi vähän aikaa ja siksi on ymmärrettävää ettei laatu voikaan olla samalla tasolla, kuin muilla ammattikuvaajilla. Asioita oppii tekemällä ja kokeilemalla, eikä kenestäkään tulee huippuammattilaista ilman virheitä. Mä oon aina tykännyt analysoida toisten töitä. Koen että mulla on siksi ihan hyvä “silmä” eli näkemys siitä, miltä hyvä kuva näyttää. Tekninen puoli sekä käytännön toteutus opitaan kuitenkin vasta kokemuksen kautta.

Sen sijaan että rapistuttaisin itsetuntoni toisten hienojen kuvien ja videoiden alle, yritän käyttää niitä inspiraation lähteenä. Kun seuraa taitavien kuvaajien edesottamuksia, saa usein hienoja ahaa-elämyksiä siitä, miten asioita voisi tehdä myös toisella tavalla. Saman kuvausgenren sisältäkin löytyy jo tosi paljon vaihtelua eri kuvaajien välillä, eikä siksi pidä ajatella, että oma tyyli tehdä on jotenkin huonompi. Se on vain erilainen.

Yksi kiinteistövälittäjä sanoi viikko sitten että kaikkien meidän kuvaajien tyyli on ihan erilainen. Jotkut tykkää ottaa sellaisia sisustuslehti-kuvia, jotka välittää enemmän tunnelmaa. Mä sen sijaan tykkään, että tila hahmottuu mahdollisimman hyvin, eikä ostajan tarvitse arpoa missä huoneessa ollaan kun hän vertaa pohjapiirrustusta kuviin. Henkilökuvissa mulla on vähän sama tyyli. Ei mitään villejä kulmia tai erikoisuuksia. Tasaisen tylsää, mutta laadukasta.

Tavasta tehdä asioita heijastuu henkilön persoonallisuus. Itse ajattelen: “jos se toimii, se riittää.” Ehkä me kaikki sorrutaan ajoittain “ruoho on vihreämpää toisella puolen” -ajatteluun. Ne joilla on luonnostaan kiharat, haluaa suorat hiukset ja toisinpäin. Mä haluisin olla taiteellisempi ja räiskyvä, mutten ole. Ei se silti oo huono asia, koska kaikille on paikkansa. Omaa juttua kannattaa aina kehittää, muttei kannata pyrkiä olemaan jotain muuta kuin on.

Mä en koskaan saa asiakkaita, koska muut on niin hyviä/pitkään tehneet. Tän ajatuksen kanssa kamppailee varmaan kaikki aloittelevat yrittäjät, varsinkin jos ala on tosi kilpailtu. Mä oon tosi iloinen, kun sain tänään (lauantaina) kuvauksessa palautteen asiakaspalvelusta, jossa asiakas kiitti mua nopeesta vastaamisesta ja muutenkin selkeästä viestinnästä. Oli mielenkiintoista jutella siitä, miten vaikeaa hänen oli saada yhteys muihin kuvaajiin. Kun näitä hyviä asiakaspalautteita saa, ne alkaa pikkuhiljaa levittämään sanaa. Puskaradion toimivuuteen täytyy vaan luottaa näillä pikkupaikkakunnilla.

Onhan se selvää, että mäkin jos hankin jotain palveluita, otan usein sen ensimmäisen vaihtoehdon. Jos se on liian kallis, otan sitä seuraavan enkä jaksa selata minnekään kolmannelle sivulle Googlen-hakukoneessa. Se on todella surullista, että isot ketjut syö pienyritysten työt, mutta tää verkostoitumisen aikakausi mahdollistaa palveluiden ja tavaroiden hankinnan lähes mistä päin maailmaa tahansa. Sama ilmiö näkyy luonnollisesti valokuvaamisessa.

Tässäkin pitää ajatella niitä, jotka komeilee siellä hakukoneiden kärjessä. He on nähneet kovan työn ollakseen siellä, ja on hienoa että heidän työnsä palkitaan ja laatu näkyy. Mun tehtävä pienempänä on vaan tehdä yhtä määrätietoisesti ja pitkään töitä sen eteen, että ansaitsen paikkani muiden joukossa. Sattumalla on myös paikkansa, koska nykyään saatetaan “trendata” tai päästä “viraaliksi” jonkun somejulkaisun myötä. Siihen ei kuitenkaan kannata luottaa. Vaikka lottovoitto on mahdollinen, suurin osa miljonääreistä on hankkinut rahansa kovalla työllä ja he pystyvät myös säilyttämään sen.

Fakta on se, ettei kuvaamalla ainakaan miljonääriksi tulla, eikä sen pitäisi olla tarkoituskaan. Rahan havittelija ei saa koskaan tarpeekseen, ja ahneuden edessä elämä romuttuu. Mä oon aina tykännyt eräästä afrikkalaisesta viisaudesta, jossa bisnesmies tulee kalastajan luo ja kehottaa häntä hankkimaan veneen sekä tekemään kalastuksen suuryrityksen. Lopputulos on se, että lopulta hän voi vain kalastaa kuten alussakin. Välissä oli vain useamman kymmenen vuoden työ. Eihän se kivaa ole elää kädestä suuhun, mutta kaikesta selviää, kun pitää elämänsä ja tavoitteensa yksinkertaisina ja realistisina.

Yrittäjyyden parhaat puolet on yrittäjyys ja huonoimmat puolet on myös yrittäjyys. Se että saa päättää omista asioistaan on mahtavaa, mutta 95% ajasta joutuu käyttämään kaikkeen muuhun kuin siihen, miksi alkoi tehdä tuota työtä. Jokaisen on tehtävä valinta, arvostaako sitä 5:ttä prosenttia, kun saa vain kuvata asiakkaita. Kyllä tää asia tuli mulle shokkina, vaikka tiesinkin suurinpiirtein mihin olin ryhtymässä. Alan ymmärtää edellisiä pomojani, sitä miksi hermo oli joskus kireänä.

Valoa on tunnelin päässä ja keinot alakulon voittamiseksi on aktiivisessa käytössä. Yleensä olen pitänyt talvesta, mutta tämä talvi on ollut kaikista raskain tähän mennessä. Pian valokuvaajat heräävät kuopistaan (terkut Netalle!) ja saadaan taas enemmän valoa ja asiakastilauksia. Käännetään negatiiviset asiat päälaelleen ja etsitään sitä valoa, muuten kenno on ihan pimeä. Tsemppiä liukasteluun kaikille!

Blogi 24: Mustavalkoinen, lapsen kaltainen?

Sain viimein auton huollosta perjantaina. Loppusumma korjaamolaskulle oli 1436€. Siitä oli hajonnut pakokaasun palautusjärjestelmä (EGR) ja muutama pikkujuttu sen ympäriltä. Mä en kantele pankkitilillä mitään isoja summia ja aluksi alkoi jännittämään. Onneksi sain lainattua rahat kaverilta remonttia varten. Mulla on ihan hyvän kokoinen summa tulossa palkkoja rästistä, joten ei jää tääkään asia pitkäksi aikaa kaivelemaan ja pystyn nopeesti maksamaan takaisin. On mahtavaa, kun ystävään voi luottaa hädän hetkellä.

Lähtökohtaisesti rahan lainaaminen on ongelmallista, koska aina voi käydä niin, että takaisinmaksu vaikeutuu. Ei olisi kiva aiheuttaa turhaa kitkaa ystävyyteen rahan takia. Eipä sen puoleen, mun lähipiirissä ei sellaiset ihmiset kovin pitkää pysy, joille rahan arvo on jotain muuta kuin vain pakollinen paha ja keino saada elämän välttämättömyydet. Mä oon yrittänyt olla antelias läheisiä kohtaan, kun on joskus sattunut olemaan ylimääräistä. Oon kiitollinen, että sain itse tällä kertaa vastaavaa huomiota osakseni.

Voisin viedä tätä blogia, vaikka mihin suuntaan näiden tilannepäivitysten jälkeen, mutta kuvaamisesta puhuminen voisi sopia pieneksi hetkeksi. Toinen ystäväni laittoi mulle Canonin filmikameran parilla objektiivilla ja ootan, että pääsen testaamaan sitä. Oon vakuuttunut siitä, että filmillä saa aikaan paljon “elävämmän” ja 3D-ulotteisemman kuvan kuin kameran digitaalisen sensorin kautta. Kuten Kankaisen Mikko sanoi: “joku siinä rapinassa miellyttää”.

Hyvä asetelma ja valon hallinta on tietysti valokuvaamisen a ja o. Nykyään ihmiset räpsii kuvia ja julkaisee niitä päivittäin, joten massasta erottuminen on tosi hankalaa. Persoonallisen oman tyylin löytäminen auttaa kohdentamaan asiakaskuntaa, sekä toimii ikään kuin työn allekirjoituksena. Mä haluan oppia hallitsemaan varjot hyvin ja löytää pehmeän sekä kontrastisen välistä jotain kaunista. Uskon että filmikuvaaminen tulee auttamaan tässä. Se että joutuu oikeasti miettimään jokaisen räpsäisyn maksaessa, varmasti kehittää taiteellista silmää ja pakottaa irrottautumaan sarjakuvauksen tuomasta turvan illuusiosta. Hyvä kuva on muutakin kuin aukinaiset silmät, se kertoo tarinan.

Filmikuvaamisen lisäksi menneisyyttä, joskin trendikästä, ovat mustavalkoiset kuvat. Mä en nuorempana jotenkin ollenkaan ymmärtänyt niiden hienoutta. Joskus värit vie kuitenkin huomiota pois kuvan merkityksestä tai tarinasta. Usein editoidessa kokeilen molemmat vaihtoehdot tai sitten saatan muuttaa jotain värisävyjä lähemmäs yhtenevää värikokonaisuutta. Jotkut värit häiritsevät ja ne voi ottaa joskus pois kokonaan ja säilyttää toiset.

Mun tarkoitus ei kuitenkaan oo puhua väriteorioista, vaan rinnastaa värittömyyttä ajatteluun. Mustavalkoinen ajattelutapa on ollut osa mua koko elämäni ja viimeisen kolmen vuoden aikana oon yrittänyt työskennellä päästäkseni siitä eroon. Väitän kuitenkin ettei se ole täysin turha tapa ajatella, riippuen tietysti asiasta. Kerron teille nyt hieman syitä.

Varsinkin kun tekee isoja muutoksia elämässään ja ajattelutavassaan, on usein helpompaa tehdä mustavalkoisia ratkaisuja. Vaikka esimerkiksi laihtuminen onnistuu lähes millä ruokavaliolla tahansa, on helpompaa noudattaa jotain rajoittavaa ruokavaliota tai ainakin karsia paljon sokeria sisältävät herkut pois. Jos joku kärsii alkoholismista, se tarkoittaa usein, että kaikki ryyppäävät kaverit pitää dumpata kokonaan, koska muuten suistuisi takaisin samalle tielle. Mustavalkoiselle ajattelulle on paikkansa.

Liika ylianalysointi on tietysti myös kuluttavaa ja stressaavaa. Ainakin tämän hetken näytön perusteella raitis alkoholisti ei pysty palaamaan kohtuukäyttäjäksi ja joutuu siksi kieltäytymään juomasta kokonaan. Jos on henkisesti väsynyt, voi helpottaa elämää kieltäytymällä kaikista mukavistakin ylimääräisistä menoista, jotta tekee itselleen lepoaikaa.

Jos kuitenkin jatkaa vain yksioikoisesti eteenpäin, se on sama kuin lapsi jatkaisi vaippojen käyttöä, vaikka olisi ollut yökuiva jo monen kuukauden ajan. Tuntuu että jotkut ihmiset kantavat yksioikoista ajattelutapaa mukanaan koko elämänsä. Saattaahan se pissa tulla housuun 37 vuotiaanakin, vaikka viime kerrasta olisi 34 vuotta. Ehkä tää vertaus kertoo aika paljon siitä, mitä mieltä mä oon liian yksioikoisesta tai mustavalkoisesta ajattelusta.

Mun oma kokemus on, että edeltävä tapa ajatella tekee elämästä tylsää, kaverit ovat kopioita sinusta, eikä uusia asioita tule koettua, koska “enhän minä nyt…” (ja muut kootut selitykset). Vaikka mun elämän palaset oli aikaisemminkin ulkoisesti kohdallaan, tunsin jatkuvaa tyhjyyttä, ahdistuneisuutta ja syyllisyyttä kaikesta mahdollisesta. Tein monia sääntöjä itselleni, koska ajattelin että kaikki asiat voivat johtaa uudelleen addiktoitumiseen. Onneksi persoonallisuus on pikku hiljaa korjaantunut ja näen asiat laajemmin.

Mä katsoin erästä urheiluaiheista videota palautumisesta, ja siinä puhuttiin siitä kuinka jotkut urheilijat yrittävät jatkuvasti keksiä uusia tapoja palautua paremmin suorituksistaan. Näistä esimerkkeinä esimerkiksi venyttely, kuuma- ja kylmäaltistukset, lihasvasara yms. Monesti nää urheilijat kysyy valmentajilta, että mitä mä voin tehdä enemmän, jotta toipuisin vieläkin paremmin. Vastaus on se että ajattelussasi on vikaa. Jos haluat palautua, sinun täytyy tehdä VÄHEMMÄN, ei enemmän. Parasta palautumista saattaakin olla sohvalla istuminen ja pleikkarin pelaaminen.

Mä aloin kelaamaan voisko tätä samaa asiaa soveltaa myös henkiseen palautumiseen ja uskon että voi. Hengitysharjoitusten, mindfulnessin, lomamatkojen ja irtiottojen lisäämisen sijaan joskus pelkästään hölmön telkkarisarjan katsominen kymmenettä kertaa putkeen ja teen juominen voi olla just sopivaa lepoa, mitä aivot tarvii irrottautuakseen arjen huolista.

Kolmen viikon autottomuus auttoi meidän perhettä kävelemään kymmeniä kilometrejä. Siirtymisiin meni enemmän aikaa ja jouduttiin karsimaan tarpeettomia asioita aikataulusta, jotta päästiin hoitamaan tärkeimmät asiat. Se vapautti kuitenkin aikaa keskusteluille ja reippaan kävelyn jälkeen mieliala on ollut ihan mahtava. Yksinkertaisuus on selkeesti avain monen asian hoitamiseen. Ei kannata monimutkaistaa lepoa, vaikka sekin yritetään tehdä erikoiseksi tänä suorittamisen someaikakautena.

Tätä kirjoittaessani katselen samalla NHL-jääkiekkoa, kun ilmaispeli välitetään telkkarin kautta. Mä nautin tästä, kun en enää kanna syyllisyyttä kaikesta mitä teen. Yöunet saattaa vähän jäädä, enkä halua vetää överiksi ja kompromissina karsia unista joka kerta. Tänään tuntuu silti hyvältä eikä ole aikaista herätystä, joten rentoudun itsekseni ja annan ammattilaisten näyttää miten sitä kiekkoa liikutellaan.

Mä varmaan kuulostan rikkinäiseltä gramofonilta, kun puhun tästä rennosti ottamisesta jokaisessa blogissa. Se on mulle tällä hetkellä tosi iso avain mun mielenrauhaan ja siksi kirjoitan siitä niin kauan kuin virtaa riittää. Nyt paistan munakkaan ja syön sen paahtoleivän kanssa. Mukavaa viikkoa sinulle!

Blogi 23: Virheistä oppii

Viime viikolla kerroin hajonneesta autostamme ja tällä hetkellä korjaamolaskun arvio huitelee 1300€:n tietämillä ja toivon ettei se siitä enää nousisi. Autoilu on kallista ja jos asuttaisiin isommassa kaupungissa, en haluaisi pitää autoa ollenkaan. Kuvauskeikoille ei pääse ainakaan täälläpäin julkisten avulla, eikä kalustoakaan olisi helppoa kuljetella käsipelin. Tällä hetkellä auto on pakollinen paha ja joudun lähes itkien maksamaan korjaamolaskun.

Tuntuu että viime viikkoisen pahimman notkahduksen mielialassa oon saanut ylitettyä ja olotila on tällä hetkellä suhteelliseen vakaa. Ois hienoa tulla tietoiseksi niistä prosesseista, jotka korjaa kelkkaa oikeaan suuntaan, jotta vois hyödyntää niitä uudelleen alakulon vaaniessa näköpiiriin. Oon vaan ajatellut että viimeisen puolen vuoden aikana koin niin paljon muutoksia, ettei keho ole vielä ehtinyt ajatusvirran tasolle ja sisäistämään kaikkea. Muutos on aina stressi, oli sen syynä mieluinen tai ikävä asia.

Muutoshaluisena ihmisenä haluisin heti korjata kaikki rikkoutuneet asiat. Mun psyyke ei meinaa kestää sitä, jos joku asia on toistuvasti tai pitkään rempallaan. Kolmen lapsen hoitaminen on onneksi opettanut mulle paljon järkevyydestä ja armollisuudesta. Omia standardeja on pakko laskea, jos haluaa säilyttää mielenterveytensä, koska 150 asiaa on samaan aikaan pielessä. Et ehdi harrastaa, nukkua tai varsinkaan pitää kämppää priimakunnossa. On helpompaa todeta, että näin on just ihan hyvä ja nyt en jaksa enempää.

Kävin tänään maanantaina kuvaamassa asunnon Imatralla ja satuin tekemään ensimmäisen hölmön virheeni. Unohdin nimittäin kuvata saunan. Tilanne on sisäänsä huvittava, koska istuin kuitenkin saunassa salama kädessä kun otin kuvaa kylpyhuoneen puolelta, jotta sain sen valotettua hyvin. Ei sitten pieneen mieleen tullut, että sen saunankin voisi kuvata erikseen. Noh, onneksi kyse ei ole yksityisasiakkaasta, vaan asuntopalvelusta, jolloin asunnon eteenpäin laitto tuskin jää siitä kiinni. Tollaset jutut silti harmittaa ja käyn ehdottomasti asian korjaamassa, jos asiakas vaatii sitä.

Virheitä sattuu kaikille ja tästä me juteltiin Kankaisen Mikon kanssa podcastissa. Tärkeää on myöntää ne, kertoa olevansa pahoillaan ja korjata asiat muita mukisematta. Rehellisyyttä arvostetaan, koska monien moraali työmarkkinoilla on laskenut niin alas, ettei se ole enää itsestäänselvyys. Siksi on oikeastaan aika helppo erottua. Ainakin palvelutalossa työskennellessä olet selkeä poikkeus, kun toimit rehellisesti. Surullista, mutta totta.

Kuten oon varmaan joka toisessa blogissa kirjoittanut jossain muodossa mun perfektionistisesta ajattelusta, tää virheiden harmitteleminen on yks viiste siitä. Kun lapsi saa jatkuvasti toruja siitä, mitä tekee väärin, miten ei osaa ja mitä pitäisi tehdä tai millainen pitäisi olla, saa vain kannettavakseen ison ja mahdollisesti koko elämän kestävän taakan toisten miellyttäjänä. Mulle pienetkin virheet on tuntuneet aikaisemmin niin pahalta kuin olisin tappanut jonkun. Noin 10 vuoden työstämisen jälkeen mä selviän enää vain kohtalaisilla tunnontuskilla.

Perfektionismin hyviä puolia on tietysti se, että olet lähtökohtaisesti kaikessa aika hyvä, koska et ole koskaan täysin tyytyväinen. Sen piirteen valjastaminen oikein on ominaisuus, jota kaikilta ihmisiltä ei löydy. Mun entinen pomo siivousfirmassa kiitteli aina siitä miten mulla on hyvä silmä. Tietysti hyvien vinkkien avulla se harjaantui. Jos ei ole kiinnostunut etsimään puutteita, ei niitä myöskään löydä. Siitäkin voi saada paljon iloa kun todella onnistuu hoitamaan jonkun asian erittäin hyvin. Tasapainoista on todeta, ettei olisi tuolla hetkellä voinut tehdä yhtään paremmin.

Vaikka sauna jäi tänään kuvaamatta, keksin kuitenkin kamerastani taas uuden toiminnon, joka nopeuttaa eri valotuksien ottamista. Tuotakaan ei varmaan olisi tullut ajatelleeksi, jos ei pohtisi jatkuvasti pieniä kehityskohteita. Jokainen säästetty minuutti kohteessa mahdollistaa laadun parantamisen ja lisää aikaa perheelleni aivan konkreettisesti.

Kirjoitin tän blogin 3 ensimmäistä kappaletta sunnuntaina ja pohdin mikä on auttanut mun mielialaa nousemaan ja taisin saada vastauksen. Mä oon nyt raahannut monena päivänä lapsia ahkiossa tai sitten kuljettanut heitä lastenvaunuilla ja tuossa lumimäärässä tarpominen ei ole kovin helppoa. Suihkussa pitäisi käydä 4 kertaa päivässä, mutta olo on ihan mahtava. Mä nautin “treenin” jälkeisestä olosta ja viimeisen vuoden ajan oon ollut tosi laiska ja mennyt töihin lähes tulkoon aina autolla. Pienet 3-5 kilometrin matkat voisi ihan hyvin taittaa pyörällä ja saisi näin pienen henkisen piristyksen.

Aluksi ajattelin etten saa tämän viikon blogia edes aikaiseksi. Jotain tekstiä kuitenkin tuli inspiraation puutteesta huolimatta ja olen siitä iloinen. Sain viimeisteltyä myös seuraavan podcast-jakson. Käyhän kuuntelemassa viimein valmiiksi saattamani 4. jakso podcastistani Kameran takana. Linkki löytyy nettisivultani tai sitten suoraan Spotifystä. Näillä eväillä voi jatkaa uutta viikkoa. Tsemppiä ja ei murehdita liikaa pieniä virheitä!

Blogi 22: Uusi selviytymiskeino

Tää viikko on ollut aika kankea henkisesti, vaikka sain olla melkeen viikon “lomalla”. Sana on siksi heittomerkkien alla, koska takaraivossa on kokoajan keskeneräisiä asioita joita voi hoitaa vain vapaapäivinä ja siksi ei pääse kunnolla lepäämään. Tähän kun lisätään auton hajoaminen ja mahdollinen nelinumeroinen korjauslasku, sekä palkan puuttuminen kuun vaihteesta niin stressitasot on huidelleet aika korkeella. Huomasin kuitenkin maanantaina selkeän edistysaskeleen.

Muistan edellisessä työpaikassani kuinka usein keskustelimme esihenkilön kanssa siitä miten muut huolet vaikuttivat töissä jaksamiseeni voimakkaasti. Ei ihminen ole mikään kone, mutta jos kantaa jatkuvasti taakkaa asioista, joihin ei voi vaikuttaa, ei pötki kovin pitkälle. Viime maanantaina auton hajoamisen jälkeen menin pelaamaan jääkiekkoa ja kaikeksi yllätykseksi minulla oli ihan kivaa, vaikka yleensä vastaavien vastoinkäymisten kohdalla olen ollut vähintäänkin mörrimöykky tai purkanut kiukkuani vähintäänkin mailaani. Pelit meni kuitenkin tosi kivasti ja sain perusteltua itselleni että nautin tuosta hetkestä.

Seurailen muutamia podcasteja ja etsin niiden joukosta itseäni kiinnostavia aiheita. Tällä viikolla Modern Wisdom -podcastissa oli aihe (karkeasti käännettynä): “Miten lopettaa ihmisten miellyttäminen?”. Kyse ei siis ole siitä että tekisi jotain rakkaudesta tai aidosta empatiasta (josta on hyötyä), vaan siitä että kokee velvollisuudeksi sanoa kaikkeen kyllä, koska ei halua tulla hylätyksi, torjutuksi tai syrjityksi. Tavoitteena on terveiden rajojen asettaminen sekä omien vaikuttimien tutkiminen.

Vaikka osaan nykyään sanoa joskus ei, huomasin silti tuota podcastia kuunnellessani edelleen ilmentäväni syvempiä käytöksellisiä haasteita, joita tuo heikkoitsetuntoisuus ja oma menneisyys edelleen saattaa aiheuttaa. Monesti tunnen kouristavan tunteen sisälläni, jos joku oikeasti mukava ihminen kysyy minua mukaan johonkin mihin minulla ei riitä aikaa tai voimavaroja. Päässäni juoksee ajatuksia: “Jos kieltäydyn, tuleeko enää uutta tilaisuutta? En halua jäädä paitsi kaikesta, vaikka nyt olen kiireinen. Ymmärtääkö tuo toinen sen että oikeasti halusin mukaan?”

Mainitsemassani podcast-jaksossa oli eräs käytännöllinen neljän kysymyksen sarja, sen varalta kun ahdistava tunne kumpuaa pintaan:

1. Mitä uskon että tulee tapahtumaan?

2. Miten itse vahvistan noita näkemyksiä?

3. Miten haluaisin uskoa tuossa tilanteessa?

4. Miten voin vahvistaa tuota “uutta” näkemystä?

Otan tilanteesta esimerkin. Työnantaja kysyy minua ylimääräiselle työkeikalle, mutta minulla on sovittu tuohon ajankohtaan menoa.

1. (Väärä uskomus) Hän pettyy, pitää minua joustamattomana ja ei enää kysy minua seuraavan kerran vaikka tarvitsen myös ylimääräisiä vuoroja elättääkseni perheeni.

2. (Miten vahvistan asian itselleni) Pyörittelen mielessäni kauhuskenaarioita, en puhu tunteistani toisille.

3. (Parempi tapa ajatella) Haluaisin uskoa että työnantaja kysyy minua siksi koska luottaa minuun ja haluaa parastani ja siksi tarjoaa minulle ylimääräisen työmahdollisuuden, tiedän myös sen että vaikka olen aikaisemmin kieltäytynyt, se ei tarkoita että uutta mahdollisuutta ei tulisi.

4. (Miten vahvistan parempaa ajattelumallia) En pyörittele kauhuskenaarioita, puhun tilanteesta luotettavalle ihmiselle helpottaakseni huoltani, joka auttaa minua korjaamaan näkemystäni.

Toinen vastaavanlainen aikaisemmin oppimani käytännöllinen ahdistuksenhallinta-keino liittyi Jordan Petersonin analyysiin vaatekaapista. Jos tuntuu siltä että koko vaatekaapin siivoaminen on liian suuri askel, jaa tuo tehtävä niin pieniin osiin että pystyt tekemään sen. Esimerkiksi ota kaapista kaikki sukat ja lajittele ne koriin ja jätä muut seuraavaan kertaan. Tuota tapaa olen soveltanut nyt podcastin editoimiseen. Aluksi editoin 30 minuutin aineiston, sitten 20 minuuttia -> 10 -> ja lopulta tein enää vain 5 minuutin pätkiä. Pilkkomalla projektin osiin saan onnistumisen iloa edistyksestä, mutten kuormita itseäni ahdistuksen alle.

Tähän samaan hengenvetoon täytyy todeta että aion jättää podcastin noin kerran kuukauteen kahden viikon sijaan. Minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa tai voimavaroja editoida jotain monen kymmenen tunnin ajan, joka ei tuo leipää pöytään tai on aikaa pois unestani tai perheen luota. Täytyy myös virkistäytyä ja eilen illalla lasten nukutuksen jälkeen kävin puolitoista tuntia jäällä treenailemassa kiekon käsittelyä. Sen jälkeen nukuin makoisat unet. Mukavien ja kivojen asioiden säätely on mulle tosi vaikeaa, mutta tiedän sen säätelyn olevan hyödyksi.

Toivotaan että nyt kevään myötä kuvauskeikkojen määrä kasvaa, jotta pääsen työstämään ammattitaitoani ja kasvattamaan portfoliota erilaisista kuvauksista. Asuntokuvaus varmasti piristyy ja niitä tulee varmasti enemmän. Jos sulla rakas lukija on joku kuvausidea niin voidaan neuvotella sen toteuttamisesta. Vaikka valokuvaus voi vaikuttaa kalliilta, ei verojen jälkeen hinnasta jää kuin puolet käteen ja ammattilaisen elanto riippuu siitä puolikkaasta. Kuten Netta sanoi podcastissa, valokuvaus on luksustuote. Ainutkertaiset hetket kannattaa mieluummin toteuttaa ammattilaisella, eikä jää silloin harmittamaan sukulaisen ottamat tärähtäneet ja rakeiset kuvat.

Seuraavaan blogiin yritän kaivaa enemmän positiivisuutta ja se varmaan riippuu siitä joudunko syömään kengänpohjia seuraavan kuukauden vai selviänkö hernekeitolla. Myönteinen elämänasenne ei tietysti ole riippuvainen olosuhteista, mutta takaiskut johtavat siihen että täytyy etsiä selviytymiskeinoja ja se on rankkaa. Kyllä se tästä, mukavaa uutta viikkoa!

Blogi 21: Inspiraatio tulee ja menee

Kuten mun säännölliset lukijat ja läheiset ystävät tietää niin oon aika impulsiivinen. Jos alan tekemään jotain, usein innostun siitä aika kovaa ja panostan silloin 110% sekä teoissa ja ajatuksissa. Mitään aaltoa ei kuitenkaan voi surffata loputtomiin vaan jossain kohtaa se hiipuu ja täytyy uida uutta kohti.

Juttelin lyhyesti ystäväni kanssa Instagramissa siitä miten ammattimaisessa toiminnassa ei voi odottaa inspiraatiota. Sinnikkyys ja pitkäjänteisyys ovat välttämättömiä ominaisuuksia, koska yrittäjänä kyse ei ole mistään sprintistä vaan paremminkin kestävyysjuoksusta. Ei se varmaan ole ihme että suurin osa uusista yrityksistä kariutuu joko omaan mahdottomuuteensa, markkinoiden puuttumiseen tai viimeistäänkin innon lässähtämiseen.

Vaikka kaikki ihmiset eivät ole kehon kielen asiantuntijoita ainakaan tietoisesti, jokaisella on kuitenkin lähes poikkeuksetta sisäsyntyiset keinot aistia omia ja toisten tunnetiloja. Sanotaan että innostus tarttuu ja usein aitous on helppo havaita. Vastaavasti myös intuitio saattaa varoittaa jostain henkilöstä tai tilanteesta ja usein sitäkin kannattaa kuunnella. Mä yritän olla aidosti avoin kirja ja helposti lähestyttävä, jotta asiakkaan on helppo huomata se että oikeasti välitän siitä mitä teen. Innostusta voi kuitenkin olla joskus hankala ylläpitää.

Viimeiset puoli vuotta oon panostanut tähän valokuvausyrittäjyyteen aika putkinäköisesti ja keksinyt uusia asioita ylläpitääkseni omaa mielenkiintoani. Mulla on se etuoikeus, että mun ei tarvitse menestyä tässä valokuvauksessa lähihoitaja-ammattini takia tai tarttua kaikkiin huonoihinkin mahdollisuuksiin elättääkseni perheeni. Saan ilman stressiä kehittää ammattitaitoani ja kasvattaa portfoliotani ja keskittää isoimmat voimavarat perheestä huolehtimiseen.

Huomaan että muissa asioissa stressin aiheet vie helposti multa motivaation ja ajattelukyvyn. Mulla on vähän yli kuukausi auton katsastukseen ja siinä ei toimi äänitorvi. Pitäisi ryömiä auton alle etsimään tuo torvi, mitata yleismittarilla saako se virtaa ollenkaan, jolloin tietäisin ongelman olevan jossain releen ja torven välisissä sähköissä, tai sitten ongelma on yksinkertainen ja vaihdan vaan tuon torven uuteen. Tällaisen asian miettiminen saa mun ahdistuskäyrän nousemaan tosi korkealle ja tuntuu että se lamauttaa helposti. Edellisessä autossa termostaatin vaihtaminen aiheutti mulle hermoraunion, vaikka itse vaihtaminen oli aika helppo operaatio. Ei pitäisi pyöritellä liikaa asioita vaan ryhtyä tekemään ja todeta että useinkaan pahimmat pelot ei kuitenkaan toteudu.

Pidin tässä kohtaa blogia 30 minuutin kirjoitustauon, koska halusin käydä etsimässä yleismittarin valmiiksi. Mun piti mennä varastoon ja kaivaa se kesärenkaiden takaa alimmasta laatikosta ja onneksi se oli siellä, niin ei tarvitse sitäkin ostaa. Auton huollattaminen maksaa aivan liikaa ja siks mä ilomielin stressaan, mutta teen ne remontit, kun esimerkiksi jakopääremontti maksaa noin 10 kertaa enemmän kuin pelkät osat Saksasta. Youtuben avulla oon oppinut sekä autoasentajaksi, että valokuvaajaksi, joten sen arvoa ei voi kyllä väheksyä nykyään verrattuna koulutukseen.

Palaan takaisin öljyisistä sormista motivaatioon. Ei oo realistista olettaa että alkuinnostus pysyy missään asioissa loputtomiin. Oli sitten kyse parisuhteesta tai uudesta harrastuksesta, jossain kohtaa siirrytään siihen vaiheeseen missä mielenkiintoa pidetään yllä arkisilla ja hyvin pienillä asioilla. Tavoitteet ja arvot pelaa mun mielestä omaa rooliaan tässä. Jos asian lopettaminen ei ole missään kohtaa edes vaihtoehto, ei silloin sitä ala edes harkitsemaan, vaan keksii uusia tapoja “selviytyä”.

Parina päivänä, kun valokuvaus ammattina on maistunut puulta, oon yrittänyt miettiä vertailun vuoksi muita pitkäkestoisia asioita elämässäni, ja miten olen saanut ylläpidettyä niitä. Liikuntaa ja erilaisia urheilulajeja olen harrastanut siitä lähtien kun opin kävelemään, ja jossain muodossa ne on kulkeneet kokoajan mun rinnalla. Viimeiset pari vuotta oon yrittänyt elvyttää kuntosali-treenaamista ja oon tehnyt erilaisia juttuja aika vaihtelevasti. Välillä olen keskittynyt pelkkään tekniikkaan ja voiman tuottoon levytangon kanssa, toisissa kausissa olen parantanut liikkuvuutta tai tehnyt liikkeitä pelkällä kehon painolla tai sitten kasvattanut aerobista kestävyyttä juoksemalla ja kuntopyörän avulla. Nää kiinnostuksen kohteet on mennyt noin puolivuosittain ja into liikkumiseen on pysynyt kohdallaan.

Joskus täytyy tietysti nollata ja pitää taukoa jostain kivastakin asiasta, jotta huomaa taas hetken päästä kaipaavansa sitä. Sopiva vaihtelu toimii kuitenkin myös hyvänä lääkkeenä motivaation ylläpitämisessä. Mä oon alkanut tulla siihen pisteeseen että huomaan esimerkiksi ravintolassa pitäväni tietyn tyylisistä ruoista enkä enää etsi villejä tai uusia makuyhdistelmiä, koska joka kerta olen todennut villiyden puuskan jälkeen pettyneeni. En yritä keksiä enää pyörää uudestaan vaan tehdä asioita omalla tyylilläni ja tiedän mistä pidän. Tätä samaa periaatetta yritän soveltaa myös valokuvaamiseen.

Mulla on ne tietyt asiat mistä pidän hyvässä kuvassa. Voimakas kontrasti valon ja varjon välillä, synkkyys/mystisyys/haikeus koskettamaan, sekä selkeät linjat rauhoittamaan. Vaikka asiakas on aina oikeassa, ei pidä liikaa ryhtyä kameleontiksi miellyttämään muiden silmää. Asiakas tietää jo palveluita ostaessa millainen kuvaajan tyyli on, joten on kohtuullista odottaa sen myös pysyvän sellaisena. Alan ymmärtämään verkostoitumisen merkityksen, koska näin voin ohjata asiakkaan sopivampaan paikkaan, jotta kaikki ovat tyytyväisiä.

Omaa tyyliä kunnioittaen on kiva tehdä kuitenkin erilaisia asioita, jotta tuo kaivattu inspiraatio pysyy yllä. Tapahtumien kuvaaminen poikkeaa tosi paljon muotokuvauksesta ja ne taas tosi paljon asuntojen kuvaamisesta. Jokaisessa on omat niksinsä ja oppimiskäyränsä. Jos tuntuu että joku tietty kuvaus alkaa tuntua liian arkiselta, voi hetkellisesti keskittyä toisen genren oppimiseen. Monipuolisuus tekee meistä joustavia ja päteviä muuttuviin tilanteisiin ja sellainen mä ainakin haluan olla.

Kun saan inspiraation kirjoittaa blogia, en yleensä suunnittele sitä mitä aion kirjoittaa ja se näkyy ajatuksen poukkoilemisena. Kuten oon aikaisemminkin todennut tän kirjoittamisen olevan terapiaa, niin haluan luovasti oksentaa sen mitä mieleni kulloinkin haluaa tuottaa. Tän jälkeen on aina kevyempi olo, koska usein arjessa ei ehdi keskustella kaikesta mitä on mielen päällä. Huomasin taas tässäkin purkavani alkuperäisen aiheen kylkeen ahdistustani, mutta se auttoi siinä että tuo tuleva remontti ei tunnu enää niin isolta möykyltä sisälläni. Tuntuu että myös inspiraatio esimerkiksi podcastin editoimiseen palautui sen myötä. Kannattaa siis purkaa sydäntään ja selvittää möykyt niin pystyy menemään eteenpäin.

Blogin julkaisupäivä on näköjään 31.12.2024. Mä en aio tehdä mitään kliseisiä lupauksia tulevalle vuodelle, koska muutos pitää aloittaa tänään ja sitä pitää jatkaa hamaan tulevaisuuteen. Mä en tiedä mihin tää mun yritys mut vie, mutta sen tiedän että päättäväisyydellä saan sen toimimaan ja löydän ne toimivat polut ja oikeat yhteistyökumppanit. Kiitos lukemista ja nähdään seuraavan kerran ensi vuonna!

Loppuun pieni PLOT TWIST (eli juonenkäänne). Tarkistin tänään (maanantaina) tekstin kieliasun ja alkoi huvittamaan tämä sepostus äänitorvesta, koska tänään autoni päätti hajota keskustassa ja odottaa nyt diagnoosiaan autohuollossa. Saavat mun puolesta laittaa sen typerän torvenkin kuntoon! Hei vaan :)

Blogi 20: Joskus saa olla myös hauskaa

Ai ettien että, niin kuin eräs Suurmies-Kankainen sanoisi. Lightroomin (kuvaeditointi-ohjelma) tekoälyyn pohjautuva kohinanpoisto päätti turmella mun 320 kuvan setin ja se johtui ilmeisesti sovelluksen jumittumisesta. Noh, koko homma siis alusta, onneks olin valinnut jo noi 320 kuvaa 1500:n joukosta tietokoneen kansiossa niin ei tarvinnut kaikkea tehdä aivan alusta…

Sinäänsä onni ettei kyseessä ole maksava asiakas, vaan pelkästään meidän harrastelijaturnauksen lätkäkuvat. Mä yritän saada joka päivä nyt editoitua sen 50 kuvaa niin saisin noi suurin piirtein viikossa tehtyä ja eteenpäin kavereille, koska “oikeet” työt odottaa. Kaikkea sitä oppii, eikä nää oppirahat oo kiva maksaa, kun monen tunnin työ valuu kankkulan kaivoon. Ehkä tää pätkissä tekeminen varmistaa sen että minimoin viimeistelyn aiheuttamia vahinkoja.

Tää ei nyt oikeestaan ees saanut mua pois tolaltani vaan selvisin pienellä olan kohautuksella. Tässä perfektionismissa on menty rutkasti eteenpäin, eikä tekniikasta johtuvat ongelmat enää hetkauta niin pahasti. Mun motivaatio aloittaa kirjoittaminen tänään kumpus kuitenkin ihan toisesta asiasta.

Mä oon analysoinut itseäni tässä vuosien varrella hyvin paljon ja aina on löytynyt jotain epämiellyttävää. Joka kerta oon ajatellut että hyvä niin, koska taas pääsin askeleella eteenpäin. Mä oon vahvasti sitä mieltä, että paikalleen jumittuminen ja edistyshaluttomuus syö ilon itseltä, lähipiiriltä ja kiinnostus kaikkea arkista kohtaan lässähtää. Tätä jatkuvan edistymisen kulttuuria ei voi kuitenkaan soveltaa ihan kaikkeen.

Mä saan paljon henkilökohtaista iloa esimerkiksi urheilusta sekä musiikista ja ne on mulle irtiottoja arjesta. Sen sijaan että aina nauttisin niistä, joskus tuntuu että kaikki mitä teen on vaan täynnä tavoitteita, suorittamista ja itsensä jatkuvaa ruoskimista. Esimerkiksi sen sijaan että vaan nauttisin jääkiekon pelaamisesta, aina pitää kehittää laukausta, liikkuvuutta, lähtönopeutta yms. Tänään mä tulin siihen tulokseen ettei siinä ole mitään järkeä.

Kun ajattelen valokuvaamista ammattina, pienen edistymisen kipinän säilyttäminen on mun mielestä välttämätöntä, jotta jaksaa pitää työnsä kiinnostavana. Tän viikon asuntokuvauksissa tajusin taas uutta salaman hyödyntämisestä paremmin ja siitä tuli hyvä mieli. Tällä alalla on jatkuvasti uutta opittavaa ja mahdollisuuksia laajentaa osaamistaan. Työ muuttuu väistämättä jossain kohtaa “vaan työksi” ja siksi haluan siinä pitää yllä jatkuvaa pientä edistymistä.

Jos aivot vetää töissä kovaa rallia ja sen perään vielä lapsiperhearjessa yrittää pitää palikat hyppysissä, niin ehkei kannata uuvuttaa itseään niinä harvoina vapaa-ajan hetkinä. Voisinko seuraavaan lätkäpeliin ottaa sen asenteen että meen vaan pitämään hauskaa ilman mitään tavoitteita? Se oiskin uutta mulle ja ehkä antaisi uutta näkökulmaa jatkoa varten.

Itsensä uudelleen ohjelmointi näihin ajatuksiin ei varmasti tuu olemaan helppo tehtävä. Monia vastaavia muutoksia oon saanut kuitenkin jo integroituna edes osittain omaan persoonallisuuteeni ja ne on tehneet mulle tosi hyvää. Takapakkia tulee aika-ajoin ja se täytyy vaan hyväksyä. Pitkästä aikaa eilen kärsin aika kovasta ahdistuksesta enkä saanut sitä menemään ohitse. Huonoja päiviä tulee eikä sille voi mitään. Mun mummoni tykkäsi sanoa: “Huomenna on päivä uus”.

Mä oon vahvasti sitä mieltä että tää blogin kirjoittaminen on avannut monia lukkoja, edistänyt ystävyyssuhteita, parantanut avioliittoani ja suhdetta lapsiini. Tosi kiinnostavaa on huomata miten tunteiden ja ajatuksien sanoittaminen kirjalliseen muotoon avaa aivan uusia ovia omaan sisimpään. Tän kaiken lisäksi vielä jonkun hyvän ystävän kanssa käyty keskustelu samasta aiheesta saattaa laajentaa näkökulmaa lisää ja tehdä opitun sisäistämisen vieläkin helpommaksi. En kyllä kadu tätä kirjoittamista hetkeäkään.

Eräs julkisuuden henkilö menetti 15000 seuraajaa sen vuoksi, että hän sanoi somessa pitävänsä erään henkilön podcastista. Samassa yhteydessä hänen eräs asiakkaansa kehotti häntä poistamaan tuon julkaisun, koska he eivät voi työskennellä sellaisen kanssa joka “kannattaa” tätä henkilöä. Mun mielestäni oli tosi kiinnostavaa mitä hän sanoi tuosta tilanteesta.

Ajatus menee käännettynä jotakuinkin näin: “Ihmiset pelkäävät hyvin paljon sitä mitä toiset ajattelevat, joten he tekevät mitä tahansa miellyttääkseen heitä, ja nuo ihmiset eivät välitä sinusta, vaan lopulta unohtavat sinut.” Mä oon saanut tän kaiken somettelun ja bloggailun myötä uusia hienoja kontakteja, kokenut mahtavia syvällisiä keskusteluja sekä uudistunut ihmisenä. Luonnollisesti matkaan on mahtunut myös ihmettelijöitä/vähättelijöitä ja se kuuluu asiaan.

En vaihtais tän hetkistä tilannetta mihinkään, koska oon kaikista haasteista huolimatta tosi onnellinen ja tyytyväinen. Oon kokenut ekaa kertaa elämässäni mielenrauhaa eikä ulkoiset paineet saa enää mua lannistumaan. Mä oon paasannut tästä toisten miellyttämis-asiasta varmaan joka toisessa blogissa ja keskustelusta, mutta se nyt vaan on ainakin henkilökohtaisesti niin pinnalla oleva asia, etten voi olla puhumatta siitä. Mä haluan miellyttää mulle rakkaita ihmisiä ja tukea kaikkia, joita pystyn omissa olosuhteissa auttamaan jotenkin. Nää ihmettelijät kannattaa kuitenkin jättää huomion ulkopuolelle, koska vähättelyn taustalla on vaan oma paha olo ja tarve polkea toisia alas, jottei oma alhainen olotila tuntuisi ihan niin synkältä.

Aika harvoin mä enää tässä blogissa puhun suoraan valokuvaamisesta. Kirjoittaminen on mulle myös eräänlainen irtiotto arjesta ja omanlainen harrastuksensa. En halua kahlita itseäni jonkun tietyn kategorian alle, vaan tuoda itseni aidosti esille ja pyrkiä olemaan rehellinen lukijoilleni. Tää ei tarkoita sitä, etten jaksaisi puhua tuntikausia objektiiveista tai luovista kuvakulmista. Ne ei kuitenkaan oo kovin samaistuttavia aiheita suuremmalle yleisölle enkä koe tarpeelliseksi pakottaa itseäni tietyn sateenvarjon alle. Podcastini on enemmän sitä varten ja tuota teknistä puolta siellä saa kuulla oikein sopivasti.

Pointti oli että yritän irrottaa sisäisistä kahleista, muistaa kuitenkin terveiden rajojen tärkeyden ja siinä samassa jakaa toivottavasti samaistuttavia ajatuksia. Oon huomannut että mun kirjoituksista aika hyvin paistaa läpi kuinka stressaantunut olen ja tällä hetkellä se mittari on aika korkealla. Toivon että keskeneräisten projektien loppuun saattaminen saa stressiä laskettua. Pikku hiljaa edistytään sitä kohti.

Kiitos taas kerran lukemisesta! Vuosi on lopuillaan ja uuden kimppuun rynnätään. Innolla odotan mitä se tuo tullessaan ja miten saan sovellettua tänä vuonna opittuja asioita käytännössä. Yritän pitää ainakin enemmän hauskaa ja vähentää sääntöjä ja edistymistä niistä asioista, joiden parissa on tarkoitus levätä. Ehkä se kantaa hedelmää. Tsemppiä!

Blogi 19: Mitä opin vuonna 2024?

Jokaisella on joskus niitä päiviä ettei oikein meinaa luistaa. Eikä se edes välttämättä johdu siitä että jotain ikävää olisi tapahtunut, tai ettei olisi saanut paljon aikaan. Mä oon tällä viikolla saanut paljon aikaan ja oma aika on antanut jälleen perspektiiviä siihen miten haluan käyttää elämääni. Olo on kuitenkin poikkeuksellisen tyhjä.

Ne ihmiset joilla ei ole ollut pieniä lapsia ei useinkaan ymmärrä sitä, miten kuluttavaa se on. Kun tuut töistä kotiin, siellä odottaa uusi työpäivä ja silti tuntuu ettet saa mitään aikaan. Tällä viikolla oon voinut purkaa kasaantuneita tehtäviä ja nähdä muutamia ystäviäni ja se on toki tehnyt hyvää. Alan ajan kanssa hyväksymään sen etten pysty kontrolloimaan kaikkea.

Kun palaan ajassa taaksepäin n. 10 vuodella, tullaan ajankohtaan jolloin muutin ensimmäiseen omaan asuntooni. Jostain syystä se 30 neliön yksiö oli lyhyessä ajassa aikamoinen läävä ja tiskivuoret kasaantuivat työpöytäni takana. Nyt ei tulisi mieleenkään olla tekemättä jotain kotitöitä, kun minulla on siihen aikaa. Se tulee ikään kuin selkärangasta, että töistä tultuani laitan tiskit, järjestelen vaatteet oikeille paikoilleen ja alan automaattisesti miettimään jotain tekemätöntä askaretta, joka täytyy hoitaa ennen rentoutumista.

Vaikka sotkuinen koti pikkulapsiperheessä vie aika-ajoin mielenterveyden, en vaihtaisi sitä kuitenkaan tähän yksinäisyyteen, joka kotiin tullessa valtaa nyt mieleni. Pieni tekeminen tekee elämästä merkityksellisempää ja aika saa erilaiset mittasuhteet. Meillä kaikilla on saman verran aikaa käytettävissä, mutta esimerkiksi somen järjetön selaaminen monen tunnin ajan ei edistä kyllä yhtään mitään. Siihen se kuitenkin helposti menee jos aikaa tuntuu olevan liikaa. Jos et lukenut edellistä blogia, niin olin siis tämän viikon yksikseni, kun perhe oli appivanhemmilla.

Mä otin joku vuos takaperin käyttöön sellaisen ajatusmallin, että mietin voisinko tehdä jotain merkityksellistä tai tärkeää kun havahdun selaamaan puhelinta. Se on kyllä auttanut vähentämään somen käyttöä. Varmaan meillä kaikilla on moniakin asioita, joita haluttaisiin tehdä, mutta yleinen laiskistumisen epidemia on jättänyt monet hienot asiat vain ajatuksen tasolle.

Ois helppoa tehdä myös omasta arjesta tosi kiireistä ihan huomaamattaan, jolloin ei näyttäisi olevan aikaa tärkeimmille asioille. Uudet ja kiinnostavat tavarat, tarpeettomat harrastukset tai liian suuret vaatimukset tekee elämästä vaan monimutkaista ja siksi yritän luopua niistä pikkuhiljaa. Viimeisimpänä luovuin lähestulkoon kaikista musiikkivälineistä muutamaa kitaraa lukuun ottamatta, koska ne kerryttivät vain pölyä, enkä kieltämättä ole harmitellut asiaa ollenkaan. Varastot ovat täynnä vastaavia turhia harrastusvälineitä, mutta yritän nyt priorisoida näkyvämpiä stressin aiheita.

Mä oon miettinyt pitkään jos saisin aikaiseksi jonkunlaisen viikkoaikataulun, sellaisen johon kykenen. Joka kerta kun oon yrittänyt sellaista asettaa, on se kaatunut muutaman viikon sisään. Musta vaan tuntuu että elän liian hetkessä pystyäkseni liikaan suunnitteluun. Jos on liikaa asioita kalenterissa, se nostaa ahdistusta ja saa minut lamaantumaan. Sen takia vaikka oma parran siistiminen elää kuin pörssikurssit, välillä näytän siistiltä ja miehekkäältä, toisilla kerroilla metsän peikolta. Täytyy nyt elää sillä tavalla, millä pysyy edes jotenkin järjissään.

Liian tiukan aikataulun sijaan oon pohtinut muistilista-taulun tekemistä itselleni. Joku kohta muistuttaisi pitämään huolta itsestäni, toinen kohta perheestä, seuraava siitä etten ole yksin, vaikka se usein tuntuu siltä. Lisäksi jotain kliseitä nöyryyden ja itsehillinnän säilyttämisestä. Mua on aina ärsyttänyt sellaiset “Just do it” tai “Eat, sleep, repeat” -tyyppiset fraasit, koska oon yrittänyt olla jotenkin erilainen kuin muut. En mä kuitenkaan ole yhtään sen erikoisempi, vaan ihan samanlainen kuin kaikki muutkin. Mäkin yritän löytää itselleni toimivat lausahdukset, jotta pystyn pitämään impulsiivisen luonteeni oikeassa kurssissa.

Moni kokoaa nyt Instagramiin videoita tai kuvia omasta vuodestaan 2024. Jos mä kokoisin listan asioista, jotka oon oppinut tästä vuodesta niin ne menis jotenkin näin:

1. Älä suunnittele liikaa tai liian pitkälle, koska elämäsi voi muuttua hetkessä aivan toisenlaiseksi.

2. Saatat nauttia uusista asioista, kun annat niille ihan oikeasti mahdollisuuden, ole avoin uusille näkökulmille.

3. Älä katso lukuja/prosentteja ja peilaa niitä ihmisarvoosi ja taitoihisi, katsojaluvut ovat toisarvoisia.

4. Älä pelkää epäonnistumista niin paljon ettet edes yritä, parempi on tehdä kuin jättää tekemättä.

5. Pidä huolta itsestäsi, varaa aikaa rentoutumiseen, keskusteluihin ja ennen kaikkea nukkumiseen. Unesta ei saa tinkiä vaikka olisikin kivaa tekemistä, muuten et pian jaksa tehdä mitään.

6. Älä tee mitään siksi että luulet toisten haluavan sitä sinulta. Aitous ei tule toisten miellyttämisestä. Esittäminen vie elämän ilosi.

7. Pidä sosiaalinen media, uutiset ja viihde omalla paikallaan, aseta aikaraja ja keskity tärkeimpiin asioihin.

8. Sen sijaan että haaveilisit aina vain paremmasta (esim. kamerakalustosta), keskity ottamaan kaikki irti siitä, mitä sinulla jo on ja säilytä realistinen näkemys.

9. Ymmärrä arvosi ja suhteuta työsi hinta myös sen mukaan. Älä polje hintoja vain siksi ettei sinulla ole vuosien kokemusta.

10. Kaikki järjestyy kyllä, jätä pois kauhuskenaariot ja kohtaa haasteet mielenkiinnolla ja rauhallisella mielellä.

Tää vuosi on ollut tosi poikkeuksellinen mun elämässä. Meidän kolmas ja suunnitelmien mukaan viimeinen lapsi syntyi huhtikuussa ja nyt keskitytään vain auttamaan meidän pieniä parhaamme mukaan. Samalla valokuvaus-toiminta jatkaa hyvää kasvuaan ja oheistoiminta siihen liittyen tuo mulle paljon iloa. Aika näyttää mitä tuleva vuosi tuo tullessaan ja toivon, että jaksan pitää mielenkiintoni yllä samanlaisena kuin tähänkin asti.

Tän loppuosan blogista kirjoitan seuraavana päivänä ja huomaan että tajunnanvirrastani ei meinaa saada itsekkään selvää. Pieni tarkistus tekee hyvää ja voi katsoa asiaa taas uusin silmin. Tämä logiikka toimii monessa muussakin asiassa. Ottamalla vähän aikaa ja etäisyyttä, löytää usein tuoreita ajatuksia ja näkökulmia. Ois kiva kuulla mitä te ootte oppineet tänä vuonna ja laittakaa ihmeessä kommenttia tänne tai Instagramiin niin jatketaan jutustelua. Mukavaa loppuvuotta ja lumista talvea!

Blogi 18: Mun ei täydy, vaan mä saan

Tää viikko tulee olemaan poikkeuksellinen. Näen perheen seuraavan kerran vasta vähän yli viikon päästä. Tekee ihan hyvää kaikille osapuolille päästä vähän rauhoittumaan. Vaimo ja lapset menivät viettämään aikaa appivanhemmilleni ja itse saan siivoilla ja järjestellä kotia, sekä hoitaa työasioita. Joskus aikaisemmin olisin ahdistunut katsellessani tätä reissuun lähdöstä seurannutta sotkua, mutta nyt en enää.

Ahdistus on mielenkiintoinen reaktio. Se on ikään kuin ylikuumentumista tai mytty, jossa lankakerät ovat menneet sekaisin. Mieli täyttyy hoitamattomista asioista, huolen aiheista, päivän haasteista ja joskus joku pienikin asia voi saada kiikkulaudan keikahtamaan ja aiheuttamaan lumipalloefektin. Mikä on auttanut minua välttämään tuota reaktiota?

Eräs hyvä ajatusmalli itselleni on se ettei minun tarvitse tehdä mitään tai kukaan ei pakota minua tekemään mitään. Saan tehdä ihan mitä haluan eikä kukaan sano minulle että olet paha ihminen, koska tuo sukka makaa keskellä olohuoneen lattiaa. Vaikka tuo sukka olisi lattialla vielä huomennakin, en silti muuttuisi yhdessä yössä kelvottomaksi ja vastuuttomaksi yhteiskunnan hylkiöksi.

Jostain syystä ainakin meidän kulttuurissa on tapana asettaa aika isoja standardeja siitä, miten meidän tulisi elää. Kodin tulee olla siisti kun tulee vieraita, töissä täytyy pystyä käymään energisenä ja tyytyväisenä, sekä kaikkien sukulaisten kanssa täytyy pitää yhteyttä ja muistaa korteilla. Jos oikein asiaa ajattelee, tällä hetkellä pakollista on vain joskus kuolla. Meidän arvomaailma, kulttuuri, tausta, asenteet ja sen hetkinen elämän tilanne asettaa loput “pakotteet”.

Tätä ajatusta pyöritellen olen tullut siihen tulokseen, etten halua murehtia turhia. Kyllä minä haluan pitää kotini siistinä, koska ensinnäkin se on turvallisempi lapsille ja miksei meille aikuisillekin. Jokainen epämääräinen lattian keskellä oleva Duplo-palikka on riski kompastumiselle ja sietämättömälle kivulle jalkapöydässä. Tää mielen muutos on kuitenkin aiheuttanut sen, ettei ahdistus enää nouse katsellessani sotkua, vaan tartun helpommin käsillä olevaan tehtävään.

Nää ajatukset saattaa kuulostaa vähän erikoisilta, mutta jos taustalla on riippuvuus, kauheat dopamiini-laskut, paniikki- ja ahdistuskohtaukset sekä sietämätön tuska jonka seurauksena haluaisi repiä sisuskalut ulos, ei tää pohdinta ehkä kuulosta enää niin omituiselta. Ilman mielenrauhaa elämästä ei tule yhtään mitään ja se on jatkuvaa sairaslomailua, töihin palaamista uupuneena, valittamista ja ahdistusta tekemättömistä asioita. Se että mitään ei ole pakko tehdä, on mahdollistanut mulle asioista nauttimisen ja tärkeimpien priorisoimisen.

Mä en oo suomalaisen hip-hopin kuluttaja, mutta radiosta on joutunut sitäkin aika ajoin kuulemaan. Elastinen valittiin vuonna 2013 vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi ja samaistun eräisiin hänen sanoituksiinsa: “Jos se ois helppoo, kaikki tekis niin. Mus on voima, jota en voi vaientaa. Pusken täysii aina vaan, MUN EI TÄYDY, vaan MÄ SAAN.” Lainaus on siis Eteen ja Ylös -kappaleesta.

Se että mitään ei ole pakko tehdä vapauttaa turhasta taakasta. Sen sijaan me SAADAAN tehdä ihan valtavasti asioita ja siitä täytyy olla kiitollinen. Tää asenne ei mun mielestä oo kovin olosuhteista riippuvainen, koska vaikeistakin loukoista voi päästä pois kun vaan jaksaa kärsivällisesti yrittää. Joku voisi tässä kohtaa heittää esimerkin sodan keskeltä tai vankiloista ja ymmärrän että nautitaan tällä hetkellä aika isosta valinnan vapauden luksuksesta. Tästä hyvinvointiyhteiskunnasta huolimatta moni on masentunut, jatkuvasti huolissaan ja kyntää aivan pohjamudissa. Mä en halua enää sitä itselleni tai läheisilleni.

Palatakseni tuohon olohuoneen lattialla olevaan sukkaan. Tykkään nykyään jakaa ongelmat pienempiin osiin, jolloin niistä tulee helpompia käsitellä. Saatan ottaa esimerkiksi tänään käsittelyyn vain olohuoneen tv-tason ja siivota sen päältä turhat tavarat pois. Jos tuntuu siltä, saatan siivota myös keittiön pöydän. Ei kannata haukata liian isoa palaa ja ottaa tavoitteeksi vaikka koko olohuonetta, jos tietää että se on monta kertaa johtanut epäonnistumiseen ja pettymykseen. Pilkkomalla ongelman osiin, olen monesti huomannut siivoavani lopulta koko olohuoneen ja ehkä myös työhuoneen siinä samalla, ja missään kohtaa työ ei ole tuntunut liian rankalta. Mä oon itsekin häkeltynyt miten osaan nykyään käsitellä tätä asiaa.

Tällä viikolla MÄ HALUAN siivota, editoida podcastia, editoida harrastelija-lätkäturnauksen kuvia, sekä tehdä ruishampurilaisia. Viikkoon mahtuu myös kiinteistöjen kuvausta, ehkä yksi luovempi kuvaus ja pari palvelutalokeikkaa sekä yksi puheen tekeminen. Ei tässä siis ehdi loikoilemaan tai ottamaan rennosti, vaikka lapset eivät olekaan vaatimassa aikaani. Todennäköisesti saattaa tulla myös lisää kuvauskeikkoja lyhyellä varoitusajalla ja aikataulu kiristyy entisestään. En halua kuitenkaan etukäteen murehtia sitä mitä saattaa tulla yllättäen.

Kirjoitan tätä maanantai-aamuna, koska viikonloppuna pelasin ja kuvasin jääkiekkoa omien matsien välissä. Viime viikko meni myös omituisessa selkäkivussa, joka on nyt poissa kuin ihmeen kautta. Kipu yllätti myös kylkikaaressa hetken aikaa ja ystäväni pohdiskeli, jos nämä kivut voisivatkin johtua sappikivuista. Asiaa täytyy tutkia perusteellisemmin ja muutkin oireet sekä riskitekijät sopivat kyllä kuvaan. Tällä hetkellä ei onneksi ole mitään kipuja ja yritän hoitaa kaikki “pakolliset” askareet toivoen etteivät kivut yllätä jälleen. Elämä on joskus arvaamatonta.

Aamun kuvauskeikan jälkeen haen paketin, jonka mukana tulevat tilaamani RGB-valotikut. Toivottavasti ne toimivat hyvin ja pääsen toteuttamaan yhden kiinnostavan kuvausprojektin. Toivotan sulle leppoisaa viikkoa ja jos nää ajatukset resonoi niin laita kommenttia tai vaikka Instassa viestiä, koska tykkään syventää näitä ajatuksia mielelläni. Mulle suurta iloa tuo se jos voin auttaa, oli sitten kyse kameratekniikassa, mielenterveys-haasteissa tai oikeastaan mistä vaan, johon olen edes hieman tarkemmin perehtynyt. Ollaan yhteydessä ja jatketaan taas ensi viikolla!

Blogi 17: Miksi enää jatkaa?

Käytiin tänään (perjantaina 29.11) yhdessä perheenä kiertämässä Kouvolan kirpputoreja. Lapset kiukutteli matkat molempiin suuntiin, mutta meillä oli silti tosi kiva päivä. Asuttiin aikaisemmin 5 vuotta Kouvolassa ja meidän hyvät ystävät kävi moikkaamassa meitä paikallisessa Prismassa. Kahvikupposen ääressä pariskunnan toinen osapuoli totesi, että luki aluksi blogejani, muttei enää jaksa. Voin sanoa että ymmärrän täysin.

Näiden blogien tarkoitus on olla terapiaa itselleni, lyhyttä ja tuoretta sisältöä uusille seuraajille, sekä päivitystä elämääni muutamille “himoseuraajille”. Kiitos teille, jotka olette kulkeneet mukana alusta saakka. Nykyaikana on niin paljon seurattavaa, ettei millään kaikenlaisia “nobodyjen” kirjoituksia jaksa lukea. Mun mielestä se on täysin ok, koska en miekään seuraa kuin vain muutamia sisällöntuottajia aktiivisesti ajan puutteen vuoksi.

Mulla resonoi tosi paljon Kankaisen Mikon ajatus podcastissa siitä ettei meidän tarvitse olla mitään tärkeitä, eikä meidän ammatti tai näkyvyys määritä meitä ihmisenä. Mä oon aina yrittänyt heikon itsetuntoni takia päästä esille ja näyttää toisille “miten hieno tyyppi mä oon”. Sellainen näyttäminen ja esittäminen kääntyy kuitenkin aina päälaelleen ja saa aikaan vain käänteisen reaktion, karttelun ja pahan puhumisen selän takana.

Sain vaimoltani tässä illalla ehkä kivoimman kommentin ikinä: “Sä oot niin hassu, ihan höpö.” Mä oon yrittänyt myös olla hauska koko elämäni ja 15 vuotta olen katsonut stand-uppia löytääkseni ne oikeat vitsit oppiakseni ja ollakseni hauska. Mitä siihen sitten oikeasti tarvittiin. Olin tänään vaan oma itseni ja rento siinä mitä sanoin. Yksikään väkisin keksitty tarina ei ole hauska, jos sen takaa paistaa epävarmuus ja tarve tulla nähdyksi.

On ihan mahtavaa huomata, mitä näiden blogien kirjoittaminen keskimäärin 16 viikon ajan on saanut aikaan. Ne on johtaneet moniin hienoihin syvällisiin keskusteluihin, tuoneet oivalluksia ja kääntäneet suuntaani hyvin nopeasti. Saattaa vaikuttaa siltä että mun mielipide vaihtuu jokaisen blogin jälkeen ja näin se on vähän mennytkin. Sen viikon aikana kun oon saanut palautetta edellisestä blogistani, oon taas oppinut laajempaa näkökulmaa ja se on usein johtanut nopeaan muutokseen.

Tiedän olevani suhteellisen ailahteleva persoona ja siks mä haen tasapainoa melkein kokoajan. Enkä toisaalta tykkää hengailla liian kauan jossain ajatusmallissa, josta on mulle tai toisille haittaa ja siitäkin syystä pyrin tekemään nopeita korjausliikkeitä. Kaikesta ailahtelusta huolimatta koen, että oon päässyt aina vaan lähemmäksi sitä aitoa minää ja pikku hiljaa myös luopunut monista tunnelukoista. Syyllisyys tekemättömistä asioista ja omista ongelmista painaa aina vaan vähemmän, ja se vapauttaa toiminnalle paljon enemmän energiaa.

Vaikka mulla on pitänyt kiirettä töiden kanssa, tuntuu että oon silti jaksanut pitää huolta itsestäni, kodistani, perheestäni ja muista vastuista suhteellisen hyvin. Itsevarmuus ja luottamus omaan tekemiseen on kasvanut ja osaan myös nykyään sanoa ei tilaisuuksille, jotka ei ole vaivan arvoisia. Vaimoni on polttanut ainakin 157:t pelihousut mun impulssien kanssa tässä 7,5 vuoden aikana ja nyt niitä palaa enää vain yhdet kuukaudessa. Edistystä on tullut siis merkittävästi.

Tässä kohtaa sisäinen syyllisyys nostaa päätään ja tuntee että on puhunut vain itsestään. Sitähän varten terapiaan mennään. Mulle puhuminen on keino selvittää mytyssä olevia ajatuksia, ja tää kirjoittaminen toimii vastaavalla tavalla. Vaikka jaan näitä asioita julkisesti, ei mun tarvitse saada tästä mitään ylistystä tai kunniaa. Mulle hienointa ois, jos jollekin nää tekstit resonois niin, että hekin uskaltais olla enemmän oma itsensä ja vapautua turhasta itsekriittisyyden ja toisten miellyttämisen pelosta. Se on yks iso syy miks mä jatkan kirjoittamista.

Kuunneltiin menomatkalla Kouvolaan mun ja Mikon keskustelu kokonaisuudessaan ja täytyy myöntää että se on kyllä hyvää settiä. Parasta on, kun esittää jonkun huonosti ilmaistun kysymyksen. Ensin sen sisältämää näkemystä korjataan ja vastataan silti älykkäästi ja kunnioittavasti. Siinä oppii tosi paljon haastattelijana, kun kaikki ei mee täysin putkeen. Muutenkin oon oppinut että kannattaa esittää joku näkemys kysymyksen yhteydessä, koska ihmisen egolle tekee hyvää korjata tuota näkemystä. Se antaa lisäpotkua keskustelulle kunhan molemmin puolinen kunnioitus säilyy. Sitä podcastissa on ja jos et vielä ole kuunnellut niin tee se. Myös 1 jakso on ihan mahtava ja suosittelen kuuntelemaan senkin. Tässä tämä mainos ohjelman välissä. Takaisin asiaan.

Toinen looginen syy jatkaa tätä blogia on, että yksinkertaisesti koen sen olevan osa mun yritystoimintaa. Ei kukaan jaksaisi lukea (ystävääni lainatakseni) mitään puoli vuotta sitten tehtyä blogikirjoitusta, joka ei ole enää mitenkään ajankohtainen. Viikottainen blogi on aina ajankohtainen ja pitää omaakin mielekkyyttä yllä. Tänne voin jakaa myös uudet kalustohankinnat, kuvaustekniikat ja muut aiheet, jotka ei kiinnosta ketään mun kavereita. Se on sitten omalla vastuulla haluaako lukea Godoxin-salamasta tai RGB-valoista.

Ois helppoa jättää jotain kesken tylsistymisen vuoksi. Ei kuitenkaan kannata tylsistyä! Vanhoistakin asioista saa tuoreita etsimällä niihin uutta näkökulmaa ja laajentamalla näkemyksiään eri ihmisten kanssa. Voin kertoo että oon vasta pääsemässä vauhtiin mun luovan hulluuden kanssa. Mulla on pari kiinnostavaa kuvausprojektia tulossa, uusia podcast haastateltavia jonossa, potentiaalinen studiopaikan etsintä käynnissä ja kaikkea muuta hauskaa ja innostavaa. Yhdestä asiasta päätin kuitenkin luopua.

Aluksi ajattelin somen kasvattamisen olevan tärkein asia. Huonosti tehdyt ja heikkolaatuiset Reels-videot ei kuitenkaan tuo mitään näkyvyyttä. Jos mulla tulee vastaisuudessa jokin video-idea niin panostan siihen enemmän, enkä vain lätki huonokuvaista ja heikkolaatuista videota joka perjantai. Mä ootan innolla että saan hankittua ehkä ens kesänä uuden kunnollisen dronen ja sen myötä pääsen tekemään sen kautta sisältöä. Vielä ei kuitenkaan oo sen aika vaan keskityn tähän mulle rakkaaksi muodostuneeseen blogiin ja pyrin etsimään potentiaalisia uhreja podcast-haastatteluun.

Olihan taas aikamoinen keskiyön kirjoitustulva. Onneksi voin tarkastaa tän sisällön vielä ennen viikon alkua ja tehdä tarvittavat korjaukset epäjohdonmukaisuuksiin. Nyt keskityn nauttimaan vapaa-viikonlopusta ja oikeastaan minilomasta, koska ajattelin mennä töihin vasta seuraavana keskiviikkona. Aika siistiä että voi vaan päättää näin. Hyvin menee ja toivon samaa myös sinulle. Mukavaa uutta viikkoa!