Blogi 12: Säännöt, järjestys vai ahdinko?

Mä oon kyllä tosi puhki. Just tulin lätkähöntsäpeleistä ja motivaatio kirjoittamiseen on aika nolla. Aina ei tarvitse jaksaa, mutta haluan silti tehdä edes pienen blogin, jossa on muutama itselleni tärkee ajatus ja toivon että tää pohdinta hyödyttää muitakin.

Toimisko sun mielestä liikenne, jossa ei ois sääntöjä? Mä luulen, että lyhyessä ajassa kaaos valtais vähintäänkin suurkaupungit. Kokemukseni mukaan Savonlinnan liikenteessä ei ole sääntöjä, mutta siellä autoja on niin vähän ettei se haittaa, kun kaikki ovat siihen tottuneet... No, ehkä liikennesäännöt on häilyviä mitä pienempiin paikkoihin mennään, mutta mitä enemmän porukkaa, sitä isompi arvo yhteisillä säännöillä on.

Mä oon pyöritellyt tässä nyt muutaman viikon ajan omien sääntöjen keksimistä. Ne on siis sellaisia standardeja tai normeja, jotka ihminen keksii omasta päästään ilmeisesti sillä ajatuksella, että oma tai läheisten elämä saisi jotain runkoa tai vakautta. Säännöt tuo myös turvaa, ainakin lapsille, mutta liian monimutkainen sääntöviidakko on helposti vain ärsyttävä ja ristiriitoja noiden sääntöjen välille alkaa tulla nopeasti.

Mä kerron esimerkin. Mulla on se sääntö, että teen tän blogin joka tiistaiksi. Siitä huolimatta että ei kiinnostaisi, väsyttää, kiukuttaa tai olisi muutakin "tärkeämpää" tekemistä. Mä en tiedä kuinka moni tätä säännöllisesti lukee, mutta mielestäni lukijan näkökulmasta viikottain ilmestyvä kirjoitus on selkeä, helppo muistaa, sekä kasvattaa myös odotusta.

Eihän mun pakko tätä ois kirjoittaa, mutta koen velvollisuudeksi kirjoittaa tavallaan päiväkirjaa mun prosessista. Sitä on sitten kiva tarkastella esimerkiksi vuoden päästä miten on päässyt eteenpäin, ja voi samalla hävetä omia aikaisempia ajatuksiaan. Toisaalta markkinointinäkökulmasta viikottain ilmestyvä sisältö tuo säännöllisesti kävijöitä ja kasvattaa nettisivun näkyvyyttä potentiaalisten asiakkaiden varalta. Laiskistumalla ampuu vaan itseään jalkaan, ja hetken päästä ihmettelee miksei sähköposti tai puhelin kilise.

Eli tästä säännöstä on mielestäni selkeä hyöty, mutta onko kaikki säännöt sellaisia? No onhan se ilmiselvää, että ainakin säännöt jotka koskee toisia, menee helposti pieleen, oli se sitten kyse omista lapsista tai harrastusporukasta. Mulla on taipumusta olla aika ankara itseäni kohtaan ja helposti sanelen vastaavat sävelet myös toisille, ja siitä on ollut usein turhaa harmia. On esimerkiksi aika kohtuutonta kieltää lapsilta kaikki herkut, vaikkei itse niitä välitäkkään syödä.

Jos jätän kuitenkin nää toisia koskevat säännöt sivuun, vaan keskityn nyt näihin omiin sääntöihin. Yleensä haitalliset säännöt on niitä kulttuurin/kasvatuksen/taustan luomia käsitteitä oikeasta ja väärästä. Klassikoita on ettei saa saada huonoa numeroa koulusta, tai ei saa näyttää jos on paha olo. Itselläni on ollut sellainen haitallinen sääntö kuin "epäonnistuminen ei ole vaihtoehto". Arvatkaa vaan kuinka helppoa sen noudattaminen on.

Mä oon analysoinnut paljon omaa nuoruuttani ja niitä kasvatusmalleja, joita sain lapsuudessa. Tää perfektionismi ja jatkuvien sääntöjen ja pykälien keksiminen tulee sieltä, ja se on aiheuttanut vaan jatkuvaa syyllisyyttä. Kohtuuttomat vaatimukset lannistaa ja tekee elämästä nauttimisen mahdottomaksi. Oon päättänyt vastades sanoa turhilla säännöille: EI!

Se että tunnistaa noi kirjoittamattomat säännöt, on sitten asia erikseen. Tää prosessi tulee varmasti vaatimaan paljon mietiskelyä ja keskustelua myös toisten kanssa, sekä heidän ajatuksiensa peilaamista omaan elämään. Pari vuotta sitten oikein keskityin ajattelemaan ennenkuin sanon jotain, ja siitä oli kyllä tosi iso hyöty. Nyt yritän alkaa soveltamaan sitä uudestaan, koska tuntuu että stressin kourissa lauon ajatuksia aivan lonkalta, ja satutan vain toisia sekä itseäni.

Ehkä tän mietiskelyyn keskittymisen seurauksena alan pikku hiljaa löytämään niitä haitallisia normeja, jotka syö mun onnellisuutta ja saa omatunnon hälyttämään ihan kaikesta kuin rikkinäinen palovaroitin. Muutamia olen jo löytänyt sekä työstänyt, ja taakka on alkanut keventyä. Mä oon löytänyt ne isot raamit ja normit, joita haluan seurata ja tunnistanut sen ihmisen, joksi haluan tulla. Nyt vaan täytyy tehdä työtä sen eteen ettei tuomitse, vaan ottaa rennosti ja menee eteenpäin kiitollisena kaikesta, mitä elämä tuokaan eteen.

Tästä blogista tuli sitten yllättävän pitkä, kun pääsin flowhun sisään. Tää myös rentoutti, koska ennen tätä mietin vaan kaikkia huolia ja murheita. Tää blogin kirjottaminen on ollut kyllä hyvää terapiaa ja keino purkaa luovuutta sekä tarvetta kertoa tunteistaan. Vaikka vastaanottajat ovat monesti anonyymeejä, arvostan teitä lukijoita tosi paljon. Ilman teitä ei tää uus ammatti vois toimia, koska ilman näkyvyyttä ei tule tilauksiakaan.

Jos nää blogit resonoi teissä, niin arvostaisin tosi kovasti jos kerrotte kaverille tai jaatte vaikka linkin eteenpäin. Se auttaa ihan oikeesti siinä että lapset saa leipää pöytään, kun isi saa lisää tilauksia teidän aktiivisuuden ansiosta. Joten kiitos kun luet, ja toivotan oikein mukavaa alkavaa viikkoa!