Blogi 1: Tarina luovuudesta

Mikä on taiteilija? Sellainen minä en ainakaan ole. Taiteilijoina olen pitänyt niitä ihmisiä, jotka tekevät jotain luovaa, mutta samalla pukeutuvat persoonallisesti, puhuvat ja elehtivät poikkeuksellisesti ja heistä vain huokuu sellainen… Erilaisuus.

Luovuus on ollut mulle aina kiinnostava asia. Sitä on tosi hankala mitata mitenkään, koska kokemus luovuudestakin on osittain subjektiivinen.

Mua on aina pidetty luovana, lapsesta saakka, mutta en koskaan koe olleeni sitä. Kuvaisin enemmänkin itseäni jäljittelijäksi. Muistan piirtäneeni lapsena autoja ja pyrin jäljittelemään mallia niin tarkasti kuin mahdollista, enkä sallinut minkään poikkeavuuden mennä läpi sormien.

Mä oon muutenkin kasvanut tosi musta-valkoiseksi. Joku on niin ja toinen on noin ja sen välistä ei ole mitään. Taiteellisuus on jossain mielessä kuitenkin sitä kuuluisaa harmaata, ja sen oivaltamiseen mulla meni tosi kauan aikaa.

Kaikki luovat alat, kuten valokuvaus, vaatii mun mielestä tiettyä näkemystä. Tietynlaista nöyryyttä ja avoimuutta ja kumpaakaan näistä en ole saanut syntymälahjana.

Kun tapasin tulevan vaimoni v. 2016 ja opin ymmärtämään hänen ajatusmaailmaansa, niin se oli ensimmäinen kerta elämässäni kun ymmärsin edes vähän tuota abstraktia käsitettä “luovuus”. Aluksi se järkyttää kun oma maailmankuva pikkuhiljaa murenee siitä, etteivät kaikki ajattelekaan asioista niinkuin minä, vaan oikeastaan aivan päinvastaisella tavalla.

Mä oon aina ollut kiinnostunut luovista aloista, mutta kuten alussa totesin, olen jäljitellyt, en luonut uutta. Ensimmäinen luova läpimurto oli, kun tein kappaleen kitaralla. Muistan sen hetken kun olin pakannut tavarat reissua varten ja sitten joku melodia vaan alkoi soida päässä. Pyörittelin sitä mielessäni ja pohdin vaan että mikä ihme tää on. Päätin että kaivan akustisen kitaran, kokeilin tohon keksimääni melodiaan sopivia sointuja ja jammailin niiden mukana ehkä 15 minuuttia. Sen jälkeen lähdin ajelemaan 4 tunnin matkaa Kouvolasta Kolille ja ton matkan aikana kirjoitin mun ensimmäisen laulun.

Tuntu tosi hölmöltä pysähdellä muutaman kilometrin välein bussipysäkeille ja naputtaa puhelimeen sanoja, mutta mulla oli vaan pakottava tarve kertoo jotain mikä mun sisältä kumpus. Kun tajusin perille päästyäni mitä oli tapahtunut ton matkan aikana, niin melkein itkin riemusta. Mä olin ensimmäistä kertaa tehnyt jotain sellaista mitä ei aikaisemmin ollut olemassa!

Sen jälkeen oon tehnyt muutaman kymmenen eri biisiä aikalailla samalla tavalla. Joku idea pomppaa päähän, joskus töissä, joskus keskellä yötä tai autoa ajaessa ja se vaan täytyy heti ottaa talteen tai se katoaa. Otin tavaks hyräillä noi ideat puhelimen ääninauhuriin ja sillä tavalla ne pysy muistissa vaikka oli kiire jatkamaan toisiin asioihin.

Miten tää kaikki edeltävä liittyy mitenkään valokuvaukseen? Noh, sain lopulta syttymään luovuuden kipinän ja sen jälkeen oon yrittänyt löytää sopivaa tasapainoa miten ilmentää sitä. On nimittäin ei yks tai kaks taiteilijaa, jotka ovat pilanneet kaikki ihmissuhteensa ja oman terveytensä luovuuden ja taiteen edessä.

Mä oon ollut lapsesta saakka sellainen nollasta sataan tyyppi, ja se on aika kuluttavaa, niin itselleni kuin perheelleni. Jouduin toteamaan, että musiikkiharrastus alkoi rasittaa muuta perhettä niin ettei se enää kannattanut. En tiedä miksi olin edes asiasta surullinen, kun eihän luovuuden ilmaisu ollut koskaan aikasemminkaan ollut mulle mikään elinehto.

Oon aina harrastanut jotain liikuntaa, mutta en koe sitä niinkään harrastuksena, vaan osittain elämäntapana ja elinehtona että jaksaa arjessa. Tuntui että musiikin jälkeen mulla on ollut joku tyhjiö, jonka oon halunnut täyttää ja pohdin kovasti mihin asiaan löytäisin ton saman kipinän.

Kun oltiin menty naimisiin v. 2017 niin ensimmäinen yhteinen iso ostos oli käytetty järjestelmäkamera. Vaimo ajatteli silloin että se olisi hyvä harrastus ja kyllähän mä sen myötä opettelin hieman perus kameratekniikkaa, vähän kuvankäsittelyä ja erilaisia asetelmia. Kuvauksesta ei kuitenkaan tullut sellaista intohimoa, mitä ehkä olisin toivonut.

Tänä vuonna pääsin osaksi dokumentoimaan tapahtumaa kameran kanssa, koska olin täyttänyt esitietoihin että osaan kuvata ihan kohtalaisesti. Ihmettelin että mut kutsuttiin mukaan, koska tunsin kuitenkin olevani aivan amatööri. Tuo kokemus oli kuitenkin unohtumaton ja se että sain paljon kiitosta kuvista, sai minut ymmärtämään että tällä asialla on oikeasti merkitystä.

Jokainenhan nykyään kuvaa, koska kaikilla ihmisillä on kamera taskussaan puhelimen mukana, mutta oikeasti hyvien kuvien saaminen vaatii luovaa näkemystä ja kokemusta sekä tekniikoiden opiskelua. Vaimoni myös ilmaisi että hän antaisi kyllä täyden tukensa jos halusin panostaa valokuvaukseen, koska hän on aina arvostanut kuvia tärkeistä hetkistä. Sen myötä ajattelin että voisihan sitä kokeilla, jos vaikka innostuisin kunnolla tästä harrastuksesta.

Eipä siitä ole kuin kuukausi ja nyt kirjoitan tätä ensimmäistä blogikirjoitusta omalle verkkosivulleni, joka keskittyy valokuvaukseen. Aina menee siis överiksi, tiedän, anteeksi vaimoni ja kaikki muut kanssakulkijat. Tää kuukausi kameran kanssa on jo nyt vahvistanut meidän avioliittoa ja perhesiteitä myös lastemme kanssa, niin se on mun mielestä selkeä merkki että tätä kannattaa ehdottomasti jatkaa.

Tää ensimmäinen kirjoitus oli nyt malliesimerkki siitä tajunnanvirrasta, jota aivoni tuottavat aamu 4:ltä rauhallisessa yövuorossa, mutta toivon että laitat kommenttia siitä mitä ajattelet näistä ajatuksista ja kerro ihmeessä mikä paikka luovuudella ja taiteellisuudella on sun elämässä. Seuraavat kirjoitukset tulee olemaan aivan yhtä sekavia, mutta yritän pitää ne ainakin yhden teeman sisällä ettei liikaa rönsyilisi.

Kiitos kun jaksoit lukea loppuun asti ja toivotan sinulle mukavaa loppukesää ja alkavaa syksyä!