Blogi 2: Tarviiko aina parantaa?
Ennen kun aloin kirjoittamaan tätä blogia, paistelin pannulla kananmunaa ja kirjaimellisessa silmän räpäyksessä kuului pieni poksahdus, ja jotain kuumaa osui suoraan mun vasempaan luomeen. Toisin sanoen, ehdin tiedostamattani laittamaan silmän kiinni, ilmeisesti reaktiona siihen ääneen, joka syntyi, kun kananmuna poksahti pannulla. Oon kyllä tosi kiitollinen siitä, että meillä ihmisillä on monia tälläsiä synnynnäisiä kykyjä, jotka suojelee meitä ja auttaa kaikissa asioissa.
Kuitenkin nyt haluisin puhua enemmänkin niistä opituista kyvyistä, joita me voidaan harjoittaa. Ekana monelle tulee varmaan mieleen polkupyörällä ajo, koska se on asia, jonka kaikki on joskus tuntenut vaikeaksi. Toisaalta pyörällä ajo mahdollistaa lapselle tiettyä itsenäisyyttä ja antaa varmasti sellaista tiettyä vallan tunnetta, että on pystyvä ja edistyvä yksilö vallitsevassa ympäristössä, ja ehkä myös siksi se tekee pysyvän muistijäljen.
Kysymys: Kuinka moni ihminen, joka on aikanaan oppinut ajamaan pyörällä, lähtisi tuosta vaan ajamaan jyrkkiä kallio- ja metsäreittejä, joita hurjimmat mäkipyöräilijät vetelee. Veikkaan, että aika moni kieltäytyisi.
Mua on aina kiinnostanut se perustason ylittäminen. Tottakai, kun jotain asiaa tekee ekaa kertaa, se tuntuu tosi vaikealta, mutta loppujen lopuksi todellinen työ taidon kehittämisessä alkaa vasta siinä kohtaa, kun yrittää päästä pois siltä perustasolta. Tällä tasolla tarkoitan sitä, että pysyt pystyssä pyörällä ja voit ajaa sillä töihin tai kouluun tai osaat soittaa kitaralla muutaman kappaleen yksinkertaisilla soinnuilla. Muita vastaavia vois olla meidän rakkaat talviurheilulajit, kuten luistelu ja hiihtäminen. Ihan sekin että osaat siivota kotisi wc:n on taito, joka pitää opetella.
Mä oon aina tykännyt 20/80 periaatteesta. Se tarkoittaa sitä että 20% vaivalla saat aikaseks 80% työstä ja toisaalta jos haluaa ne viimeiset 20% niin täytyy tehdä 80% enemmän työtä. Tästä käytännön esimerkki vois olla, että joku opettelee instrumenttia parin vuoden ajan ja osaa todennäköisesti soittaa melko hyvin minkä tahansa perus pop-kappaleen yksinkertaisia sointuja käyttäen ja ehkä jopa laulaa mukana. Periaatteessa siitä eteenpäin edistyminen ei ole pakollista, jos se ei kiinnosta, koska sillä tavalla jotkut ovat tehneet uransa muusikkoina. Eli perusteet on se näkyvin osa, ja vaatii loppupelissä vähiten vaivaa. Jos joku kuitenkin haluaa kitaravirtuoosiksi, niin täytyy todennäköisesti harjoitella noin 20 vuoden ajan lähes päivittäin ja hinkata monia teknisiä yksityiskohtia sekä mahdollisesti opiskella valtavasti teoriaa, sekä omaksua se.
Vaikka esimerkki ei ehkä ollut kaikkein samaistuttavin, niin uskon, että sait vähän ideasta kiinni. Käytännössä sovellan tätä periaatetta arkielämässä vaikka siinä kuinka paljon panostan johonkin asiaan, joka minun on vain pakko tehdä. Minua ärsyttää jos autoni on likainen, mutta sen sijaan että puunaisin sen kauttaaltaan ja käyttäisin siihen koko päivän, otan roskat pois, pyyhin pahimmat pölyt pinnoilta ja imuroin irtohiekat ja tähän kaikkeen menee aikaa maksimissaan tunti. Olisihan se hienon näköinen, jos jokaisen murusen ottaisi pois, kävisi kaikki kohdat läpi tarkasti ja lisäksi käsin pesisi ja vahaisi auton. Tällä hetkellä minulla on kuitenkin niin kiire, että sen ylimääräisen 4 tunnin käyttäminen auton puunaamiseen ei kiinnosta kyllä tippaakaan ja 20% vaivalla tulee sellainen illuusio, että autoni on ihan siisti.
Olen siis todennut että se 20% on oikeasti monessa asiassa se pakollinen vaiva, mikä sinun täytyy nähdä, mutta se loppu 80% on joko omaksi mielihyväksi tai jostain syystä jotain toista ihmistä varten. Loppupelissä aika pienellä vaivalla suurin osa huomaa että olet tehnyt jotain, ja useimmiten se riittää. Noh, ehkä tämä tuli selitettyä liiankin pitkästi.
Jos hyppään hetkeksi valokuvaukseen niin tosi pienellä vaivalla voit huijata läheisiä, naapureitasi, työkavereitasi, että osaat kuvata. Et tarvitse kuin hyvän kameran (joko puhelimen tai järjestelmäkameran), muutaman Youtuben-opetusvideon ja pari harjoituskertaa niin suurin osa ihmisistä luulee että olet tehnyt tätä vuosia. Koska toisille se sinun pieni 20% vaivasi näyttäytyy 80%:na.
Mä oon aina luullut, että mulla on vahva itseluottamus tai terve itsetunto. Kuitenkin viime vuosien oman analysoinnin myötä ymmärsin asian olevan täysin päinvastoin. Oikeasti olen ollut täysin toisten mielipiteiden varassa oleva heikko itsetuntoinen, toisia pakonomaisesti miellyttävä, ärsyttävä nuori aikuinen. Tän asian tajuaminen oli mulle tosi tärkeetä, koska ymmärsin ettei mun tarvi olla kaikessa hyvä. Kaiken ei tarvitse hipoa täydellisyyttä. Se vaiva minkä näin pitääkseni “toiset” tyytyväisenä, oli mulle aivan valtava sisäinen taakka. Kaikkein pahinta tossa ajattelussa on se, että tosiasiassa ne “toiset” ei odota sulta yleensä yhtään mitään, vaan se kaikki on aivan oman pään sisällä. Ne on vaan oletuksia siitä mitä toiset ehkä odottaa tai toivoo sinulta. Toisin sanoen kasasin omassa päässäni lastin, jota kannoin heikoilla hartioillani aivan turhaan, kun paljon pienempikin olisi riittänyt.
Olen todennut, että suurissa osassa asioista 20% yleensä riittää, ja loput 80% vaivasta on tuskan ja työn takana. Haluan eritoten muistuttaa kaikkia, että kenenkään ei tarvitse olla virtuoosi, tai lähes täydellisyyttä hipova ammattilainen, jos ei sitä itse halua. Myös Somen seuraaminen vääristää ajattelua siitä, miten hienoja kaikki ihmiset ympärillämme ovat, koska näemme vain heidän huippuhetkensä. Mielenterveysongelmat on nykyaikaa vitsaava asia, ja toivon, että jokainen pohtisi aika ajoin edes hetken, onko ihan kunnossa. Joskus omia näkemyksiä tutkimalla voi huomata sellaisia outouksia ettei halua uskoa niitä todeksi, mutta tuo tutkimustyö ei varmasti ole turhaa. Siitä on valtavasti hyötyä sinulle itsellesi ja muille läheisillesi kun pidät itsestäsi huolta, myös henkisesti.
Kun päästin irti heikon itsetunnon otteesta, aloin ensimmäistä kertaa elämässäni saada iloa edistymisestä. Aikaisemmin vaan raippasin itseäni syyttäen, että voisit tehdä paremmin. Nykyään näen, että minulla on kyllä paljon opittavaa, mutta nautin jokaisesta hetkestä, kun omaksun jotain uutta. Olen saanut siis valjastettua tämän maanisen tarpeen tulla paremmaksi. Tällä hetkellä jos opin, vaikka jonkin uuden tavan valotuksesta tai editoinnista, se antaa minulle lisäintoa ja haluan jakaa tuon ilon toisten kanssa. On mahtavaa, kun nykyään oppiminen on voimavara eikä mikään kuluttava asia.
Muutenkin muutamat varsinkin aikasemmissa asuinpaikoissa olevat kaverit kyselee, että missä se entinen Tomi on, joka teki sitä ja tätä ja ajatteli sillä ja tuolla tavalla. Jotenkin nää viimeiset pari-kolme vuotta on olleet isoa henkisen kasvun aikaa ja oon aivan hämmästynyt miten ihminen voi melkeen kuin syntyä uudelleen, pois vanhasta persoonallisuudesta.
Kuten minua tuntevat ihmiset tietää, niin olen vaihdellut kiinnostuksen kohteitani laidasta laitaan vuosien varrella. Tää valokuvaus on kuitenkin nyt se mitä tietä aion kulkea päätyyn asti. Uskon, että joku kyseenalaistaa sen, koska olen ollut aikasemmin tosi ailahtelevainen. Nyt on kuitenkin uusi minä, rauhallisempi kiikkulauta ja vakaa tuki myös perheen luota.
Eräs toinen tärkeä periaate, jota pyrin soveltamaan, on “tee jotain joka päivä”. Toisin sanoen yritän joka päivä tehdä edes vähän jotain valokuvaukseen liittyvää. Oli se sitten kuvien ottaminen, niiden editoiminen, studion rakentaminen, yhteyksien luominen, somen päivittäminen jne. Näin voin taata sen, että menen koko ajan vähän eteenpäin, vaikka olen kolmen pienen lapsen isä ja minulla on tiukka aikataulu. 5 minuuttia elämästä kuitenkin aina löytyy, joskus jopa 10 minuuttia, ja tuo aika on merkittävä. Pienistä puroista tulee suuret joet ja niin myös pienistä valokuvaus-askelista rautainen ammattilainen. Kiitos, kun olet mukana tällä matkalla ja toivotan sinulle mukavaa alkavaa syksyä!
