Blogi 20: Joskus saa olla myös hauskaa

Ai ettien että, niin kuin eräs Suurmies-Kankainen sanoisi. Lightroomin (kuvaeditointi-ohjelma) tekoälyyn pohjautuva kohinanpoisto päätti turmella mun 320 kuvan setin ja se johtui ilmeisesti sovelluksen jumittumisesta. Noh, koko homma siis alusta, onneks olin valinnut jo noi 320 kuvaa 1500:n joukosta tietokoneen kansiossa niin ei tarvinnut kaikkea tehdä aivan alusta…

Sinäänsä onni ettei kyseessä ole maksava asiakas, vaan pelkästään meidän harrastelijaturnauksen lätkäkuvat. Mä yritän saada joka päivä nyt editoitua sen 50 kuvaa niin saisin noi suurin piirtein viikossa tehtyä ja eteenpäin kavereille, koska “oikeet” työt odottaa. Kaikkea sitä oppii, eikä nää oppirahat oo kiva maksaa, kun monen tunnin työ valuu kankkulan kaivoon. Ehkä tää pätkissä tekeminen varmistaa sen että minimoin viimeistelyn aiheuttamia vahinkoja.

Tää ei nyt oikeestaan ees saanut mua pois tolaltani vaan selvisin pienellä olan kohautuksella. Tässä perfektionismissa on menty rutkasti eteenpäin, eikä tekniikasta johtuvat ongelmat enää hetkauta niin pahasti. Mun motivaatio aloittaa kirjoittaminen tänään kumpus kuitenkin ihan toisesta asiasta.

Mä oon analysoinut itseäni tässä vuosien varrella hyvin paljon ja aina on löytynyt jotain epämiellyttävää. Joka kerta oon ajatellut että hyvä niin, koska taas pääsin askeleella eteenpäin. Mä oon vahvasti sitä mieltä, että paikalleen jumittuminen ja edistyshaluttomuus syö ilon itseltä, lähipiiriltä ja kiinnostus kaikkea arkista kohtaan lässähtää. Tätä jatkuvan edistymisen kulttuuria ei voi kuitenkaan soveltaa ihan kaikkeen.

Mä saan paljon henkilökohtaista iloa esimerkiksi urheilusta sekä musiikista ja ne on mulle irtiottoja arjesta. Sen sijaan että aina nauttisin niistä, joskus tuntuu että kaikki mitä teen on vaan täynnä tavoitteita, suorittamista ja itsensä jatkuvaa ruoskimista. Esimerkiksi sen sijaan että vaan nauttisin jääkiekon pelaamisesta, aina pitää kehittää laukausta, liikkuvuutta, lähtönopeutta yms. Tänään mä tulin siihen tulokseen ettei siinä ole mitään järkeä.

Kun ajattelen valokuvaamista ammattina, pienen edistymisen kipinän säilyttäminen on mun mielestä välttämätöntä, jotta jaksaa pitää työnsä kiinnostavana. Tän viikon asuntokuvauksissa tajusin taas uutta salaman hyödyntämisestä paremmin ja siitä tuli hyvä mieli. Tällä alalla on jatkuvasti uutta opittavaa ja mahdollisuuksia laajentaa osaamistaan. Työ muuttuu väistämättä jossain kohtaa “vaan työksi” ja siksi haluan siinä pitää yllä jatkuvaa pientä edistymistä.

Jos aivot vetää töissä kovaa rallia ja sen perään vielä lapsiperhearjessa yrittää pitää palikat hyppysissä, niin ehkei kannata uuvuttaa itseään niinä harvoina vapaa-ajan hetkinä. Voisinko seuraavaan lätkäpeliin ottaa sen asenteen että meen vaan pitämään hauskaa ilman mitään tavoitteita? Se oiskin uutta mulle ja ehkä antaisi uutta näkökulmaa jatkoa varten.

Itsensä uudelleen ohjelmointi näihin ajatuksiin ei varmasti tuu olemaan helppo tehtävä. Monia vastaavia muutoksia oon saanut kuitenkin jo integroituna edes osittain omaan persoonallisuuteeni ja ne on tehneet mulle tosi hyvää. Takapakkia tulee aika-ajoin ja se täytyy vaan hyväksyä. Pitkästä aikaa eilen kärsin aika kovasta ahdistuksesta enkä saanut sitä menemään ohitse. Huonoja päiviä tulee eikä sille voi mitään. Mun mummoni tykkäsi sanoa: “Huomenna on päivä uus”.

Mä oon vahvasti sitä mieltä että tää blogin kirjoittaminen on avannut monia lukkoja, edistänyt ystävyyssuhteita, parantanut avioliittoani ja suhdetta lapsiini. Tosi kiinnostavaa on huomata miten tunteiden ja ajatuksien sanoittaminen kirjalliseen muotoon avaa aivan uusia ovia omaan sisimpään. Tän kaiken lisäksi vielä jonkun hyvän ystävän kanssa käyty keskustelu samasta aiheesta saattaa laajentaa näkökulmaa lisää ja tehdä opitun sisäistämisen vieläkin helpommaksi. En kyllä kadu tätä kirjoittamista hetkeäkään.

Eräs julkisuuden henkilö menetti 15000 seuraajaa sen vuoksi, että hän sanoi somessa pitävänsä erään henkilön podcastista. Samassa yhteydessä hänen eräs asiakkaansa kehotti häntä poistamaan tuon julkaisun, koska he eivät voi työskennellä sellaisen kanssa joka “kannattaa” tätä henkilöä. Mun mielestäni oli tosi kiinnostavaa mitä hän sanoi tuosta tilanteesta.

Ajatus menee käännettynä jotakuinkin näin: “Ihmiset pelkäävät hyvin paljon sitä mitä toiset ajattelevat, joten he tekevät mitä tahansa miellyttääkseen heitä, ja nuo ihmiset eivät välitä sinusta, vaan lopulta unohtavat sinut.” Mä oon saanut tän kaiken somettelun ja bloggailun myötä uusia hienoja kontakteja, kokenut mahtavia syvällisiä keskusteluja sekä uudistunut ihmisenä. Luonnollisesti matkaan on mahtunut myös ihmettelijöitä/vähättelijöitä ja se kuuluu asiaan.

En vaihtais tän hetkistä tilannetta mihinkään, koska oon kaikista haasteista huolimatta tosi onnellinen ja tyytyväinen. Oon kokenut ekaa kertaa elämässäni mielenrauhaa eikä ulkoiset paineet saa enää mua lannistumaan. Mä oon paasannut tästä toisten miellyttämis-asiasta varmaan joka toisessa blogissa ja keskustelusta, mutta se nyt vaan on ainakin henkilökohtaisesti niin pinnalla oleva asia, etten voi olla puhumatta siitä. Mä haluan miellyttää mulle rakkaita ihmisiä ja tukea kaikkia, joita pystyn omissa olosuhteissa auttamaan jotenkin. Nää ihmettelijät kannattaa kuitenkin jättää huomion ulkopuolelle, koska vähättelyn taustalla on vaan oma paha olo ja tarve polkea toisia alas, jottei oma alhainen olotila tuntuisi ihan niin synkältä.

Aika harvoin mä enää tässä blogissa puhun suoraan valokuvaamisesta. Kirjoittaminen on mulle myös eräänlainen irtiotto arjesta ja omanlainen harrastuksensa. En halua kahlita itseäni jonkun tietyn kategorian alle, vaan tuoda itseni aidosti esille ja pyrkiä olemaan rehellinen lukijoilleni. Tää ei tarkoita sitä, etten jaksaisi puhua tuntikausia objektiiveista tai luovista kuvakulmista. Ne ei kuitenkaan oo kovin samaistuttavia aiheita suuremmalle yleisölle enkä koe tarpeelliseksi pakottaa itseäni tietyn sateenvarjon alle. Podcastini on enemmän sitä varten ja tuota teknistä puolta siellä saa kuulla oikein sopivasti.

Pointti oli että yritän irrottaa sisäisistä kahleista, muistaa kuitenkin terveiden rajojen tärkeyden ja siinä samassa jakaa toivottavasti samaistuttavia ajatuksia. Oon huomannut että mun kirjoituksista aika hyvin paistaa läpi kuinka stressaantunut olen ja tällä hetkellä se mittari on aika korkealla. Toivon että keskeneräisten projektien loppuun saattaminen saa stressiä laskettua. Pikku hiljaa edistytään sitä kohti.

Kiitos taas kerran lukemisesta! Vuosi on lopuillaan ja uuden kimppuun rynnätään. Innolla odotan mitä se tuo tullessaan ja miten saan sovellettua tänä vuonna opittuja asioita käytännössä. Yritän pitää ainakin enemmän hauskaa ja vähentää sääntöjä ja edistymistä niistä asioista, joiden parissa on tarkoitus levätä. Ehkä se kantaa hedelmää. Tsemppiä!

Edellinen
Edellinen

Blogi 21: Inspiraatio tulee ja menee

Seuraava
Seuraava

Blogi 19: Mitä opin vuonna 2024?