Blogi 22: Uusi selviytymiskeino

Tää viikko on ollut aika kankea henkisesti, vaikka sain olla melkeen viikon “lomalla”. Sana on siksi heittomerkkien alla, koska takaraivossa on kokoajan keskeneräisiä asioita joita voi hoitaa vain vapaapäivinä ja siksi ei pääse kunnolla lepäämään. Tähän kun lisätään auton hajoaminen ja mahdollinen nelinumeroinen korjauslasku, sekä palkan puuttuminen kuun vaihteesta niin stressitasot on huidelleet aika korkeella. Huomasin kuitenkin maanantaina selkeän edistysaskeleen.

Muistan edellisessä työpaikassani kuinka usein keskustelimme esihenkilön kanssa siitä miten muut huolet vaikuttivat töissä jaksamiseeni voimakkaasti. Ei ihminen ole mikään kone, mutta jos kantaa jatkuvasti taakkaa asioista, joihin ei voi vaikuttaa, ei pötki kovin pitkälle. Viime maanantaina auton hajoamisen jälkeen menin pelaamaan jääkiekkoa ja kaikeksi yllätykseksi minulla oli ihan kivaa, vaikka yleensä vastaavien vastoinkäymisten kohdalla olen ollut vähintäänkin mörrimöykky tai purkanut kiukkuani vähintäänkin mailaani. Pelit meni kuitenkin tosi kivasti ja sain perusteltua itselleni että nautin tuosta hetkestä.

Seurailen muutamia podcasteja ja etsin niiden joukosta itseäni kiinnostavia aiheita. Tällä viikolla Modern Wisdom -podcastissa oli aihe (karkeasti käännettynä): “Miten lopettaa ihmisten miellyttäminen?”. Kyse ei siis ole siitä että tekisi jotain rakkaudesta tai aidosta empatiasta (josta on hyötyä), vaan siitä että kokee velvollisuudeksi sanoa kaikkeen kyllä, koska ei halua tulla hylätyksi, torjutuksi tai syrjityksi. Tavoitteena on terveiden rajojen asettaminen sekä omien vaikuttimien tutkiminen.

Vaikka osaan nykyään sanoa joskus ei, huomasin silti tuota podcastia kuunnellessani edelleen ilmentäväni syvempiä käytöksellisiä haasteita, joita tuo heikkoitsetuntoisuus ja oma menneisyys edelleen saattaa aiheuttaa. Monesti tunnen kouristavan tunteen sisälläni, jos joku oikeasti mukava ihminen kysyy minua mukaan johonkin mihin minulla ei riitä aikaa tai voimavaroja. Päässäni juoksee ajatuksia: “Jos kieltäydyn, tuleeko enää uutta tilaisuutta? En halua jäädä paitsi kaikesta, vaikka nyt olen kiireinen. Ymmärtääkö tuo toinen sen että oikeasti halusin mukaan?”

Mainitsemassani podcast-jaksossa oli eräs käytännöllinen neljän kysymyksen sarja, sen varalta kun ahdistava tunne kumpuaa pintaan:

  1. Mitä uskon että tulee tapahtumaan?

  2. Miten itse vahvistan noita näkemyksiä?

  3. Miten haluaisin uskoa tuossa tilanteessa?

  4. Miten voin vahvistaa tuota “uutta” näkemystä?

Otan tilanteesta esimerkin. Työnantaja kysyy minua ylimääräiselle työkeikalle, mutta minulla on sovittu tuohon ajankohtaan menoa.

  1. (Väärä uskomus) Hän pettyy, pitää minua joustamattomana ja ei enää kysy minua seuraavan kerran vaikka tarvitsen myös ylimääräisiä vuoroja elättääkseni perheeni.

  2. (Miten vahvistan asian itselleni) Pyörittelen mielessäni kauhuskenaarioita, en puhu tunteistani toisille.

  3. (Parempi tapa ajatella) Haluaisin uskoa että työnantaja kysyy minua siksi koska luottaa minuun ja haluaa parastani ja siksi tarjoaa minulle ylimääräisen työmahdollisuuden, tiedän myös sen että vaikka olen aikaisemmin kieltäytynyt, se ei tarkoita että uutta mahdollisuutta ei tulisi.

  4. (Miten vahvistan parempaa ajattelumallia) En pyörittele kauhuskenaarioita, puhun tilanteesta luotettavalle ihmiselle helpottaakseni huoltani, joka auttaa minua korjaamaan näkemystäni.

Toinen vastaavanlainen aikaisemmin oppimani käytännöllinen ahdistuksenhallinta-keino liittyi Jordan Petersonin analyysiin vaatekaapista. Jos tuntuu siltä että koko vaatekaapin siivoaminen on liian suuri askel, jaa tuo tehtävä niin pieniin osiin että pystyt tekemään sen. Esimerkiksi ota kaapista kaikki sukat ja lajittele ne koriin ja jätä muut seuraavaan kertaan. Tuota tapaa olen soveltanut nyt podcastin editoimiseen. Aluksi editoin 30 minuutin aineiston, sitten 20 minuuttia -> 10 -> ja lopulta tein enää vain 5 minuutin pätkiä. Pilkkomalla projektin osiin saan onnistumisen iloa edistyksestä, mutten kuormita itseäni ahdistuksen alle.

Tähän samaan hengenvetoon täytyy todeta että aion jättää podcastin noin kerran kuukauteen kahden viikon sijaan. Minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa tai voimavaroja editoida jotain monen kymmenen tunnin ajan, joka ei tuo leipää pöytään tai on aikaa pois unestani tai perheen luota. Täytyy myös virkistäytyä ja eilen illalla lasten nukutuksen jälkeen kävin puolitoista tuntia jäällä treenailemassa kiekon käsittelyä. Sen jälkeen nukuin makoisat unet. Mukavien ja kivojen asioiden säätely on mulle tosi vaikeaa, mutta tiedän sen säätelyn olevan hyödyksi.

Toivotaan että nyt kevään myötä kuvauskeikkojen määrä kasvaa, jotta pääsen työstämään ammattitaitoani ja kasvattamaan portfoliota erilaisista kuvauksista. Asuntokuvaus varmasti piristyy ja niitä tulee varmasti enemmän. Jos sulla rakas lukija on joku kuvausidea niin voidaan neuvotella sen toteuttamisesta. Vaikka valokuvaus voi vaikuttaa kalliilta, ei verojen jälkeen hinnasta jää kuin puolet käteen ja ammattilaisen elanto riippuu siitä puolikkaasta. Kuten Netta sanoi podcastissa, valokuvaus on luksustuote. Ainutkertaiset hetket kannattaa mieluummin toteuttaa ammattilaisella, eikä jää silloin harmittamaan sukulaisen ottamat tärähtäneet ja rakeiset kuvat.

Seuraavaan blogiin yritän kaivaa enemmän positiivisuutta ja se varmaan riippuu siitä joudunko syömään kengänpohjia seuraavan kuukauden vai selviänkö hernekeitolla. Myönteinen elämänasenne ei tietysti ole riippuvainen olosuhteista, mutta takaiskut johtavat siihen että täytyy etsiä selviytymiskeinoja ja se on rankkaa. Kyllä se tästä, mukavaa uutta viikkoa!

Edellinen
Edellinen

Blogi 23: Virheistä oppii

Seuraava
Seuraava

Blogi 21: Inspiraatio tulee ja menee