Blogi 23: Virheistä oppii

Viime viikolla kerroin hajonneesta autostamme ja tällä hetkellä korjaamolaskun arvio huitelee 1300€:n tietämillä ja toivon ettei se siitä enää nousisi. Autoilu on kallista ja jos asuttaisiin isommassa kaupungissa, en haluaisi pitää autoa ollenkaan. Kuvauskeikoille ei pääse ainakaan täälläpäin julkisten avulla, eikä kalustoakaan olisi helppoa kuljetella käsipelin. Tällä hetkellä auto on pakollinen paha ja joudun lähes itkien maksamaan korjaamolaskun.

Tuntuu että viime viikkoisen pahimman notkahduksen mielialassa oon saanut ylitettyä ja olotila on tällä hetkellä suhteelliseen vakaa. Ois hienoa tulla tietoiseksi niistä prosesseista, jotka korjaa kelkkaa oikeaan suuntaan, jotta vois hyödyntää niitä uudelleen alakulon vaaniessa näköpiiriin. Oon vaan ajatellut että viimeisen puolen vuoden aikana koin niin paljon muutoksia, ettei keho ole vielä ehtinyt ajatusvirran tasolle ja sisäistämään kaikkea. Muutos on aina stressi, oli sen syynä mieluinen tai ikävä asia.

Muutoshaluisena ihmisenä haluisin heti korjata kaikki rikkoutuneet asiat. Mun psyyke ei meinaa kestää sitä, jos joku asia on toistuvasti tai pitkään rempallaan. Kolmen lapsen hoitaminen on onneksi opettanut mulle paljon järkevyydestä ja armollisuudesta. Omia standardeja on pakko laskea, jos haluaa säilyttää mielenterveytensä, koska 150 asiaa on samaan aikaan pielessä. Et ehdi harrastaa, nukkua tai varsinkaan pitää kämppää priimakunnossa. On helpompaa todeta, että näin on just ihan hyvä ja nyt en jaksa enempää.

Kävin tänään maanantaina kuvaamassa asunnon Imatralla ja satuin tekemään ensimmäisen hölmön virheeni. Unohdin nimittäin kuvata saunan. Tilanne on sisäänsä huvittava, koska istuin kuitenkin saunassa salama kädessä kun otin kuvaa kylpyhuoneen puolelta, jotta sain sen valotettua hyvin. Ei sitten pieneen mieleen tullut, että sen saunankin voisi kuvata erikseen. Noh, onneksi kyse ei ole yksityisasiakkaasta, vaan asuntopalvelusta, jolloin asunnon eteenpäin laitto tuskin jää siitä kiinni. Tollaset jutut silti harmittaa ja käyn ehdottomasti asian korjaamassa, jos asiakas vaatii sitä.

Virheitä sattuu kaikille ja tästä me juteltiin Kankaisen Mikon kanssa podcastissa. Tärkeää on myöntää ne, kertoa olevansa pahoillaan ja korjata asiat muita mukisematta. Rehellisyyttä arvostetaan, koska monien moraali työmarkkinoilla on laskenut niin alas, ettei se ole enää itsestäänselvyys. Siksi on oikeastaan aika helppo erottua. Ainakin palvelutalossa työskennellessä olet selkeä poikkeus, kun toimit rehellisesti. Surullista, mutta totta.

Kuten oon varmaan joka toisessa blogissa kirjoittanut jossain muodossa mun perfektionistisesta ajattelusta, tää virheiden harmitteleminen on yks viiste siitä. Kun lapsi saa jatkuvasti toruja siitä, mitä tekee väärin, miten ei osaa ja mitä pitäisi tehdä tai millainen pitäisi olla, saa vain kannettavakseen ison ja mahdollisesti koko elämän kestävän taakan toisten miellyttäjänä. Mulle pienetkin virheet on tuntuneet aikaisemmin niin pahalta kuin olisin tappanut jonkun. Noin 10 vuoden työstämisen jälkeen mä selviän enää vain kohtalaisilla tunnontuskilla.

Perfektionismin hyviä puolia on tietysti se, että olet lähtökohtaisesti kaikessa aika hyvä, koska et ole koskaan täysin tyytyväinen. Sen piirteen valjastaminen oikein on ominaisuus, jota kaikilta ihmisiltä ei löydy. Mun entinen pomo siivousfirmassa kiitteli aina siitä miten mulla on hyvä silmä. Tietysti hyvien vinkkien avulla se harjaantui. Jos ei ole kiinnostunut etsimään puutteita, ei niitä myöskään löydä. Siitäkin voi saada paljon iloa kun todella onnistuu hoitamaan jonkun asian erittäin hyvin. Tasapainoista on todeta, ettei olisi tuolla hetkellä voinut tehdä yhtään paremmin.

Vaikka sauna jäi tänään kuvaamatta, keksin kuitenkin kamerastani taas uuden toiminnon, joka nopeuttaa eri valotuksien ottamista. Tuotakaan ei varmaan olisi tullut ajatelleeksi, jos ei pohtisi jatkuvasti pieniä kehityskohteita. Jokainen säästetty minuutti kohteessa mahdollistaa laadun parantamisen ja lisää aikaa perheelleni aivan konkreettisesti.

Kirjoitin tän blogin 3 ensimmäistä kappaletta sunnuntaina ja pohdin mikä on auttanut mun mielialaa nousemaan ja taisin saada vastauksen. Mä oon nyt raahannut monena päivänä lapsia ahkiossa tai sitten kuljettanut heitä lastenvaunuilla ja tuossa lumimäärässä tarpominen ei ole kovin helppoa. Suihkussa pitäisi käydä 4 kertaa päivässä, mutta olo on ihan mahtava. Mä nautin “treenin” jälkeisestä olosta ja viimeisen vuoden ajan oon ollut tosi laiska ja mennyt töihin lähes tulkoon aina autolla. Pienet 3-5 kilometrin matkat voisi ihan hyvin taittaa pyörällä ja saisi näin pienen henkisen piristyksen.

Aluksi ajattelin etten saa tämän viikon blogia edes aikaiseksi. Jotain tekstiä kuitenkin tuli inspiraation puutteesta huolimatta ja olen siitä iloinen. Sain viimeisteltyä myös seuraavan podcast-jakson. Käyhän kuuntelemassa viimein valmiiksi saattamani 4. jakso podcastistani Kameran takana. Linkki löytyy nettisivultani tai sitten suoraan Spotifystä. Näillä eväillä voi jatkaa uutta viikkoa. Tsemppiä ja ei murehdita liikaa pieniä virheitä!