Blogi 3: Oikeasti myös valokuvaus-asiaa…

Mun piti aloittaa tää kirjoittaminen siitä, miten opiskelen valokuvausta. Huomasin, että luovuuden suuntaa on hankala kahlita ja kaksi ensimmäistä kirjoitusta oli enemminkin itseterapiaa, kuin opiskelu-päiväkirjaa. Toisaalta mihin tässä on kiire. Tulin siihen johtopäätökseen, että jos mun alitajunta haluaa käydä läpi selvittämättömiä asioita, niin olkoon sitten niin.

Mä en halua etukäteen kauheesti suunnitella mitä kirjoitan vaan annan niin sanotun flow:n viedä. Joitain suuntaviivoja järkevässä tekstissä täytyy silti olla, koska tajunnanvirta helposti säntäilee liian kauas olennaisesta. Tähän blogiin halusin kirjoittaa siitä, mitä oon oppinut nyt viimeisen puolentoista kuukauden aikana, ja siihen mahtuu kyl tosi paljon asiaa.

Oon pyörittäny mielessäni isoja kysymyksiä: Tuunko tekee tätä joskus ammatikseni? Jos teen tätä ammatikseni, haluanko erikoistua, vai tehdä vähän kaikkea? Mitä askelia mun pitää ottaa, että voin ottaa tästä rahaa ja kuinka paljon siitä kehtaa pyytää? Mites sitten veroasiat ja yrittäjyys? Arrghh…

Pikku hiljaa oon alkanut ymmärtämään ettei oo ihan helppoa työskennellä luovalla alalla. Teen tällä hetkellä töitä hoitoalalla ja se on tosi jees, kun meen töihin ja saan palkan. Yrittäjänä asia on ihan eri juttu. Yksi kuukausi saattaa olla super tehokas ja täynnä keikkoja, seuraavat kolme aivan tyhjää ja jotenkin pitäisi selvitä. Asiaa pohdittuani, tuntuisi jotenkin järkevältä tehdä tätä vaan sivutoimena, muun työn ohessa. Perusteluna tässä toimii se, että en halua asettaa vaimoani ja kolmea lastani siihen tilanteeseen, että joudutaan liian suurien epävarmuuksien eteen. Tällä perhe kokoonpanolla niitä epävarmuustekijöitä on jo aivan riittävästi. Tässä valinnassa on auttanut myös se, mitä tuntemani ammattilaiset ovat asiasta kertoneet.

Valinnat muutenkin on aika kiinnostava asia. On aika yleistyvä trendi, että monikaan ihminen ei osaa tai ei halua tehdä selkeitä päätöksiä epäonnistumisen pelossa. Mä taas koen, että mahdollisimman aikaisin selvittämällä mitä haluan, säästän valtavasti rahaa, aikaa ja energiaa. Toiset menee siihen toiseen ääripäähän, että yrittää tavoitella kuuta taivaalta, ja pettyy romahtaessaan pilvilinnoistaan.

Hypätään siis todelliseen aiheeseen: Mitä on tullut opittua? Jos lähden ihan simppeleistä asioista, niin kamerani on tullut paljon tutummaksi. Kun kuvaa lähes joka päivä ja paljon erilaisia kohteita, tulee väistämättään kohtaamaan ongelmia. Revontulien ja potrettien kuvaaminen on kaksi aivan eri maailmaa, mutta molempien osaaminen valottaa tietämystä tärkeimmän työkalun käytöstä, kameran. Yleensä tykkään etsiä johonkin ongelmaan vastauksen Youtubesta tai jos sopivaa videota ei löydy, niin yleensä jokin kirjoitus aiheesta netin uumenista löytyy. Tälläinen tekemällä oppii-metodi on mun mielestä selkein, koska silloin oppii myös väistämättä ne virheet ja osaa löytää niihin tulevaisuudessa helpommin ratkaisuja. Se riski some-oppimisessa kuitenkin on, että kuka tahansa voi esiintyä asiantuntijana ja antaa mahdollisesti jopa väärää tietoa. Sopivanlainen medialukutaito on kuitenkin aina paikallaan ja yleensä huonon asiantuntijan oppii tunnistamaan.

Seuraava asia oli mulle jo itsestään selvä, mutta tuli se todistettua myös tässäkin: Kallis kamera ei tarkoita hyvää kuvaajaa. Mulla on kaks muutaman satasen kitaraa ja molemmat on päivitetty ja säädätetty niin hyvin kuin mahdollista, ja siksi ne vetää vertoja paljon kalliimmille instrumenteille. Aivan kuten musiikki lähtee sormista ja hyvästä tuntumasta, samoin myös kuvat lähtee kuvaajasta ja välineen pätevästä käytöstä.

Eräs hyvä ystäväni, joka työskentelee ammattikuvaajana sanoi, että hän suosittelee kaikille, varsinkin aloittelijoille prime-linssejä (niitä ei voi zoomata, vaan joudut itse liikkumaan). Perusteluna oli kaksi syytä: Zoom-objektiivi tappaa luovuutesi, koska todennäköisesti otat aina vaan samanlaisia kuvia. Prime eli kiinteän polttovälin objektiivi taasen pakottaa löytämään ne oikeat kulmat ja etäisyyden joka toimii. Toiseksi, on mahdotonta tehdä zoom-objektiivia yhtä hyväksi kaikilla etäisyyksillä, joten yleensä niissä on heikompi valovoima, kuin kiinteän polttovälin linsseissä.

Oon nyt pyrkinyt soveltamaan tätä oppia ja se, että mun on oikeesti pitänyt liikkua, on kyllä auttanut löytämään paljon kiinnostavampia kuvakulmia. 7 vuotta ehdin ottaa kuvia kameran mukana tulleella zoom-linssillä, ja olen puolessatoista kuukaudessa oppinut paljon paremmaksi kuvaajaksi kuin tuona aikana. Pääosaisena syynä siihen toki on se, että nyt olen itse kiinnostuneempi oppimaan asiasta. Tätä kiinnostusta ruokkimaan tein myös Instagram-tilin ja tän nettisivun, jotta motivaatio pysyisi yllä. Kieltämättä mitään motivaatio-ongelmia ei ole vielä ilmennyt.

Mulla on siis semi-halpa harrastelija tason Canonin järjestelmäkamera (600D). Tällä hetkellä se hoitaa työnsä hyvin ja siinä vaiheessa, kun joku heittää minua setelitukulla, saatan vaihtaa parempaan. Isompikennoisempi kamera toimisi paremmin valon määrän laskiessa, mutta tällä hetkellä joudun odottelemaan säästöpossun ruokkimista. Mä oon kuitenkin vasta noin parin kuukauden ajan panostanut tähän tosissani, niin olisi aika hölmöä sanoa, että kuvaamiseni kokisi jonkun hurjan harppauksen, jos ostaisin osa-maksulla uuden kameran. Kauppamaailma ruokkii kyllä tätä puolta meissä ihmisissä, mutta se ei ole totta. Puristetaan nyt ensin kaikki mehut tästä ja katsotaan sitten tarvitaanko ja ostetaanko uusi appelsiini.

Mä oon tosi ylpee tän artikkelin (ja myös tällä hetkellä mun nettisivun etusivun) kuvasta. Se on otettu 150e kameralla, missä on kiinni 50e linssi (hinnat siis käytetyn). Siihen päälle se on editoitu Lightroom ohjelmalla, josta maksan n. 12e/kuussa. Ammattimainen värimaailma, täydellinen asetelma ja syvyysvaikutelma, kiinnostava valaistus, sekä kaunis kohde. Muuta ei hyvä kuva tarvitse. En voi uskoa, että toi kuva on otettu extempore-hetkessä ja kuvaus kesti noin 5 minuuttia. Oon editoinut nyt jotain 300 kuvaa tässä puolentoista kuukauden aikana, ja jokainen kuva on opettanut jotain lisää. Tän opin oon kaatanut tuohon kuvaan ja oon tosi tyytyväinen. Siinä on auttanut myös Instagramin lyhyt-videoiden editointivinkit ja samoin Youtuben pidemmät opetusvideot.

Koska tälläinen pelkästä valokuvaustekniikasta puhuminen ei kiinnosta ketään muita, kuin valokuvaajia, niin pysäytetään tähän. Seuraavalla kerralla voin kertoa jotain hauskaa valaistuksesta, mutta siitäkin vain lyhyesti. Mä oon aina rakastanut ihmisen psykologiaa ja toimintaa, ja se kiinnostus painelee aina mulla kaiken tekniikan edelle. Tästä aiheesta voisin luennoida viikkotolkulla, mutta onneksi blogeja voi tehdä useita, niin voin ripotella tiedon jyväsiä pienesti ja sopivissa määrin.

Juteltiin ystäväni kanssa tästä mun nettisivusta ja hän totesi, että se on kovin “blogimainen”. Ja sehän on täysin totta. Tää asia liittyy tavoitteisiin valokuvaajana ja kuten useampi on jo todennut, pelkistetympi ja kylmempi lähestymistapa on ammattimaisempi, silloin kun pyritään vain myymään palveluita. Oon todennut että se ei kuitenkaan ole mun tavoite, enkä tiedä tuleeko se koskaan olemaan. Mä oon jossain mielessä aina halunnut olla sisällöntuottaja ja se on muutenkin enemmän se, mikä saa mut liikkeelle. Se että saan kosketuksen toisiin ihmisiin tekstieni kautta merkitsee mulle paljon, enkä vaihtais sitä muutamaan euroon kuvaustuloina, koska tulen toimeen näinkin. Tietysti joku voi haluta kuvattavaksi juuri siksi, että samaistuu mun tarinaan, ja se ois kaikkein hienointa. Ehkä tulevaisuudessa teen vielä “ammattimaisemman” sivun vain raakaa rahantahkomista varten, mutta se ei ole edes kaukaisessa näköpiirissä.

Mun mielestä kaikkein kiinnostavimpia kohteita kuvata on ihmiset. Luonto on tietysti hieno asia, mutta mikään ei korvaa sitä, kun katselet sen rauhoittavuutta ilman kameraa tai muita häiriötekijöitä. Sitä paitsi niin hyviä luontokuvaajia on maailma täynnä, että minun ei tarvitse nokkaani laittaa siihen laariin. Tässäkin asiassa oon tehnyt päätöksen: Mitä tahansa valokuvaamisen saralla teenkään, keskityn kuvaamaan ihmisiä. Merkityksekkään kuvan ikuistaminen jostain henkilöstä vallitsevassa ympäristössä tuottaa niin suurta mielihyvää, etten kovin paljon suurempia keksi tällä hetkellä.

Paljon on siis tehty isoja rajaavia valintoja. Vaikka kulkemalla yhdestä ovesta toinen sulkeutuu, niin ainakin menee eteenpäin. Priorisointi on nykyaikana niin tärkeetä, kun ihmisillä on paljon vapaa-aikaa tapettavaksi. Aikaa ei kulu enää elämän välttämättömyyksien hankkimiseen/valmistamiseen. Jokainen haluaa että me käytettäis aikaa heidän juttuunsa, mutta se ei kuitenkaan oo mahdollista. Asia, joka munkin on täytynyt opetella, on se, ettei heti tyhjän hetken tullen ota älylaitetta esiin. Ilman tylsiä hetkiä me ei koskaan opita ajattelemaan ja tekemään järkeviä päätöksiä. Helposti me ollaan vaan jotain naama näytössä kiinni kulkevia zombeja, jotka luulee toimivansa itsenäisesti, mutta tosiassa on aivan toisten ajatusten ja vaikutuksen armoilla.

Joten jos jotain haluat tästä blogista ottaa itsellesi, niin nyt heti tämän jälkeen sulje puhelimen näyttö, vie se pois toiseen tilaan ja vietä tylsä ajatteluhetki. Saatat todeta että ompa levollinen ja virkistynyt olo. Tähän olen itsekin vasta havahtunut, ja toivon että niin kävisi monelle muullekin.

Jatketaan uusien juttujen parissa jokusen päivän päästä, kun saan inspiraation takaisin. Sillä välin odotan kommentteja tästä aiheesta: Mistä haluaisit että kirjoitan? Onko psykologinen pohdinta se sun juttu, vai tykkäätkö enemmän tekniikasta? Haluatko nähdä esimerkiksi kuvia kirjoituksen välissä asioista, joista kirjoitan? Mitä vaan risuja ja ruusuja sisällöstä, koska haluan parantaa sitä. Kiitos jälleen kerran kun jaksoit lukea tähän asti. Iso tsemppipeukku kaikille!