Blogi 8: Ystävät ja levollisuus

Tuntuu kyllä ihan mahtavalta, kun oman porukan harrastejääkiekkovuorot ovat taas alkaneet. Ensinnäkin hyvässä seurassa hikoileminen on tosi mahtavaa ja pelin jälkeen on aina loistava olo. Matkustetaan myös monesti hallille ainakin 4 hengen porukalla ja juttu luistaa. Tosi harvoin on sellainen olo että ei kannattanut tulla. Mielestäni jokaisella kannattaisi olla jotain liikunnallista elämässään ja mielellään hyvässä seurassa.

Ennen kuin puhun ystävyydestä, niin puhutaan taas perinteiset päivitykset kuvausjutuista. Viime viikolla sain lunastettua ensimmäiset maksut yksityisasiakkaalta ja niinkin simppeli asia kuin laskun tekeminen jännitti aluksi ihan kauheasti. Tässä yrittäjyydessä on monta tekijää ja valtavasti uutta, että on hankala pysyä perässä. Pääsin myös kuvaamaan ensimmäiset eläinkuvaukset portfoliooni ja ne onnistuivat mielestäni yllättävän hyvin. Onneksi asiakas oli työkaverini toisista töistä, joten minulla oli rutkasti aikaa säätää salaman asetuksia ja kokeilla eri juttuja. Kuvauskohde oli myös sen verran iäkäs ja rauhallinen, että sen puolesta oli tosi helppoa.

Mä oon niin kiitollinen kaikille teille, jotka ootte opettaneet tässä valokuvaamisessa. Koen, että mulla on ihan hyvä “silmä”, mutta tekniset asiat vievät aikaa ja vaativat paljon harjoitusta ja epäonnistumisia. Joka viikko tulee uusia ahaa-elämyksiä ja se tuntuu tosi hyvältä, kun oppimisen loppuminen ei ole missään näköpiirissä. Tietynlaisesta liiasta kriittisyydestä olen oppinut päästämään irti, ja se on mahdollistanut sen, että voin olla ihan rehellisesti huono, ja se on ihan ok. Ei koskaan voi tulla hyväksi, jos ei aluksi ole aloittelija. Avoin mieli ja kiinnostuneisuus sekä ajan myötä karttuva kokemus mahdollistavat lopulta sen ammattimaisuuden, jota tavoittelen. On hyvä myös ymmärtää, että toiset tietävät aina jotain minua enemmän, ja siksi kaikilta voi oppia jotain. Kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Olen todennut jo aikaisemmissa kirjoituksissa, ja myös nettisivuni esittelytekstissä, että olen kiitollinen siitä avusta, jota olen saanut. Ei pelkästään teknistä tai aineellista tukea, vaan myös ystävyyttä ja rohkaisua jatkaa eteenpäin. Aika harvalla on niin kova pää, että jaksaisi painaa “vaikka läpi harmaan kiven”, jos kaikki ympärillä olevat olisivat sinua vastaan. Mä oon aika itsepäinen ja haluan onnistua itseni ja perheeni takia, mutta rohkaisu jota olen saanut ystäviltäni, on antanut poikkeuksellista voimaa jatkaa eteenpäin. Mikä sitten mun mielestä on ystävyyden tavoite?

Asia on varmasti tosi laaja-alainen, mutta ehkä itselleni se, että joku ymmärtää sinua juuri sellaisena kuin olet ja hyväksyy sinut, on tosi tärkeetä. Aito ystävä myös on riittävän rohkea huomauttamaan, jos on menossa väärään suuntaan. Tätä me kaikki tarvitaan. Monelta tuskalta olen säästynyt ystävieni rohkeiden huomautusten ansiosta. Meidän täytyy vaan yrittää nähdä sen neuvonantajan ohjeen taakse ja havaita sen takana oleva rakkaus. Joskus meidän ystävät ei oo kauheen tahdikkaita, ja se suututtaa, mutta ne tekee sen kuitenkin pohjimmiltaan rakkaudesta, ja tää on tärkeetä muistaa.

Aito ystävä myös muistaa ja kyselee mitä kuuluu. Meidän elämä on tosi kiireistä ja on kaikkea jonnin joutavaa vielä sen kaiken tärkeän lisäksi. Jonkun tutkimuksen mukaan muistan, että ihminen pystyy pitämään yhteyttä kunnolla vaan n. 3 ihmisen kanssa kerrallaan. Jos siihen lisätään puoliso ja omat kolme lasta, niin silloinhan yksi lapsista pitää jättää laskuista yli. No ehkä mä ajattelen ne lapset yhtenä yksikkönä tässä laskukaavassa, mutta silloinkin sen jälkeen jää vaan tilaa enää yhdelle ihmiselle. Se on loppupelissä aika surullista, koska meillä on varmasti monia, joiden kanssa haluttaisiin olla lähemmin tekemisissä. Se yks on kuitenkin tosi arvokas, joten suosittelen, että tuollaista tosi ystävää kannattaa etsiä.

Mulla se yks ystävä on vaihdellut tässä vuosien varrella ja tässä nyt en tarkoita että välit olisivat jotenkin katkenneet niihin edellisiin. Ei tietenkään, ollaan me edelleen ystäviä. Mutta sen hetkisen ystävän usein määrittää vallitseva elämän tilanne, ja se mitä kulloinkin tarvitsee. Oon huomannut että tän hektisen elämän keskellä kaipaan sellaista vakautta, joka palauttaa maan pinnalle ja joskus vie myös pois siitä arjesta ja se on omalla kohdallani toteutunut juuri nyt. Mulla oli aikanaan eri kaupungissa asuessani parhaana ystävänä eräs yli 70-vuotias mies. Se oli sillä hetkellä just sitä mitä mä tarvitsin, ja uskon että hänkin nautti elämän voimasta, mikä meistä nuorista huokuu. Toisin sanoen, ei kannata etsiä ystävää vain omasta lähiympäristöstä ja saman ikäisistä. Kun pitää mielen avoimena, voi yllättyä mahtavalla tavalla.

Puhuminen on mulle ollut aina iso lääke. Lapsena kun kärsin erinäisistä ongelmista, soitin usein serkulleni ja juttelimme useita tunteja. Hän on minua n. 10 vuotta vanhempi, ja hänen kokemuksensa auttoivat minua laittamaan asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen ja näkemään tilanteeni laajemmasta perspektiivistä. Tää on varmaan yks hienoimmista jutuista mitä ystävän kanssa voi kokea. Se että ei ole toisen kanssa ihan samanlainen, voi auttaa löytämään näkökulmia, jotka inspiroivat edistymään. Mä en varmaan ois edes hengissä, jos mulla ei ois aina ollut joku luottoystävä, jonka kanssa oon voinut jakaa asioita lapsuudesta tähän päivään saakka. Niin tärkeenä mä pidän tosiystävyyttä.

Tähän pitää tietysti todeta se, että ollessani avioliitossa nyt 7-vuoden ajan, että tärkein ystävä tulisi kuitenkin olla se elämänkumppani. On selvää että arki iskee väistämättä, ja joskus tuntuu että arjen pyörittäminen vie niin paljon aikaa ettei toista nää kuin kääntämässä kylkeään, kun menee nukkumaan. Kannattaa kuitenkin panostaa tuohon tärkeimpään ystävyyteen, koska se takaa aidon onnellisuuden. Toista ei saisi koskaan pitää itsestään selvyytenä vaan ponnistella ja nähdä vaivaa ihan yhtä paljon, tai oikeastaan vielä enemmän kuin alkuvaiheessa. Me ollaan vaimoni kanssa nykyään hyvin samassa ajatussuunnassa ja pyritään tavoittelemaan yhdessä molemmille tärkeitä asioita. Se on myös kompromissien tekoa, mutta on tärkeempää olla sovussa, kuin aina oikeassa. Niin minä ainakin uskon.

Vaikka mulla on tällä hetkellä n. 154 rautaa tulessa, niin oon silti levollinen. Kiitos kaikille teille, jotka tuette minua edelleen tällä matkalla. Alan olla nyt siinä pisteessä, että 3 viikon päästä mulla on täysin luottamuksen varassa se, että tulen toimeen valokuvaajana. Mä uskon, että tää tulee toimimaan ja se vapauttaa turhasta pelosta. Ei kannata paisutella liikaa kaikkia uhkakuvia, koska yleensä ne eivät toteudu ja aina on olemassa joku ratkaisu, vaikka pahin kävisikin. Turha henkinen painolasti lamaannuttaa ja vie huomion pois ratkaisun hakemisesta. Mä en tee tätä, vaan ME tehdään tää ja mennään yhdessä eteenpäin. Te jotka olette mun vierellä, ja luette tätä, niin tiedätte kyllä keitä tää koskee.

Tämä pieni menninkäinen painelee nyt syömään iltapalaa ja sen jälkeen tutkimaan keijupölyä unimaailmassa. Olette rakkaita kaikki ja kiitos kun luit taas blogin. Muista ystäviäsi, soita, laita kortti, kysy mitä kuuluu. Hyviä ystäviä saa, kun on ensin itse hyvä ystävä. Jatketaan taas ensi viikolla!