Blogi 16: Työn ja arjen yhteen sovittaminen

Mä oon yrittänyt ottaa uuden tavan ennakoida aina vaan enemmän. Ehkä vanhemmuus on opettanut sitä kaikkein eniten. Lasten kanssa täytyy varautua kaikkeen ja monelta harmilta on säästynyt, kun esim. vauvalle on löytynyt se ylimääräinen vaate tai tutti varmuuden vuoksi. Oon alkanut tekemään blogia selkeesti aikaisemmin, joten sen ehtii vielä lukea läpi ennen tiistain julkaisua useaan kertaan ja korjata pieniä asiavirheitä. Kirjoitan tätä nyt lauantaina.

Tän viikon (47) päätin olla postaamatta mitään uutta Instagramiin. Mulla on ollut paljon palvelutalokeikkaa, perhe on vaatinut huomiota, sekä maksavat asiakastyöt on vieneet lopun ajan. Kotona on tosi hankala tehdä töitä tai varsinkaan somettaa. Puhelimen naputtaminen vaikuttaisi siltä, etten ole kiinnostunut perheenjäsenistäni. En toisaalta halua opettaa lapsilleni mallia, jossa vanhempi on kasvanut kännykkä käteen kiinni, koska sama käytösmalli seuraa varmasti perässä. Mä oon yrittänyt löytää tähän ratkaisua.

Löysin tori.fi:stä käytetyn yritysläppärin halvalla, ja se tulee postin mukana joskus ensi viikon alussa. Mulla on ollut taas jonkin aikaa vaan pöytäkone, koska se selviytyy paremmin vaativista editointitehtävistä ja kohinanpoistoista. Tossa koneessa pitäis olla riittävän hyvät osat, jotta se pystyy samaan. Läppäri mahdollistaa mulle kuvien toimittamisen kuvauskohteiden välillä, sekä voin myös ottaa sen esille tauolla ollessani palvelutalokeikalla, ja vaikka editoida seuraavaa podcast-jaksoa. Tää kaikki on ajan optimointia, jotta työ pysyy helpommin erillään perhe-elämästä.

Mun aikaisempi pomo auttoi näkemään ettei kannata tuoda töitä kotiin. Varsinkin nyt se tapahtuu tosi helposti. Koska ei oo välttämättä selkeetä työaikaa, sujahtaa työt helposti keskelle perhearkea. Mun podcastin yks tärkee tarkotus on toimia itselleni terapiana ja kanavana hyviin neuvoihin. Tähän työn ja arjen väliseen tasapainotteluun löytyy onneks paljon hyvää informaatiota.

Nää kaks keskustelua, jotka oon saanut käydä Netan ja myös Kankaisen Mikon kanssa haastattelun tiimoilta, opetti mulle tosi paljon. Heillä on aivan eri tyyli, tapa käsitellä stressiä ja töitä, mutta molemmat toimii tosi hienosti. Oon todella iloinen, että aloitin tän projektin podcastin osalta. Jokainen ammattilainen on kuin aarreaitta täynnä tietoa ja kokemuksia, ja varsinkin nuo kokemukset auttaa laittamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Syvälliset keskustelut on myös olleet aika vähissä viime vuosina, ja siksi niiden käyminen antaa ainakin mulle tosi paljon lisäenergiaa.

Vaikka tää tasapainottelu tuntuu haastavalta, en silti haluis vaihtaa tätä enää entiseen. Yksinkertainen elämänrytmi saa mut tylsistymään. Kaipaan kokoajan jotain uutta touhotettavaa ja ideoita pursuaa joka toinen minuutti. Sen takia tälläkin hetkellä mulla on monta rautaa tulessa, joskin koen että elämän pääprioriteetit on selkeät. Jos on selkeät tavoitteet siitä millainen ihminen haluaa olla, miten kohtelee toisia ja mitä pitää tärkeimpänä, on helpompi pysyä kurssissa, vaikka ajatus juoksisi tuhatta ja sataa. Huonot impulssit on helpompi hylätä, kun pohtii viekö nuo ajatukset oikeaan vai väärään suuntaan. Puolison ja ystävien kautta peilaaminen on mulle ainakin tärkeää, koska usein en ajattele kovin pitkälle, ennen kuin ryhdyn toimintaan. Järjen ääntä voi myös lainata, jos se meinaa puuttua itseltään.

Mä aika ajoin ihmettelen niitä ihmisiä, jotka herää joka arkipäivä samaan aikaan, syö samanlaisen aamupalan, järjestää aikataulunsa seuraavan kuukauden ajalta tunnin tarkkuudella ja ovat vielä ton jälkeen tyytyväisiä. Huhhuh, ei tulisi yhtään mitään. Meidän perheelle se ei toimisi mitenkään. Muutoksia kolmilapsisessa perheessä tulee väistämättä ja siks me eletään enemmänkin korkeintaan muutama päivä tai joskus tunti kerrallaan. Sellainen täysin boheemi elämä ei mun mielestä toimi ja tekee varsinkin pienimmät levottomaksi. Liika suunnitteleminen johtaa kuitenkin helposti pettymyksiin.

Mä mietiskelin eilen ystäväni kanssa työstämisen ja edistymisen prosessia. Psyykkeen kannalta on mun mielestä parempi elää tässä hetkessä, mutta sekin voi turhauttaa, jos elämä tuntuu junnaavan täysin paikoillaan ilman selvää päämäärää. Tykkään asettaa pieniä ja isompia tavoitteita ja ne auttaa pitämään elämän mielenkiintoisena. Edistyminen ja hetkessä eläminen ei sulje toisiaan pois, mutta luonnollisesti toinen tulee yleensä priorisoitua sen hetkisen tilanteen mukaan.

Liian suurpiirteiset tavoitteet ei motivoi tai johda toimintaan. Jos ajattelisin että mun täytyy tulla mahdollisimman hyväksi valokuvaajaksi, se sisältäisi niin paljon asiaa että olisi mahdotonta kohdentaa huomiota mihinkään selkeästi. Helpompaa on tarttua johonkin nimenomaiseen projektiin, joka vaatii tietynlaista osaamista, ja hioa sen erityispiirteitä. Tässä kohtaa tykkään ottaa rinnastuksen säveltämiseen. Soittotaidon ei tulisi olla esteenä luovuudelle. Jos pääni tuottaa liian monimutkaista musiikkia, yritän kasvattaa soittotaitoni samalle tasolle. Joissain tapauksissa paljon pienempi riittää. Samaa voi mun mielestä soveltaa luoviin valokuvausprojekteihin.

Aika usein teen muutoksia sen pohjalta mikä muo häiritsee kullakin hetkellä. En esimerkiksi pidä kiinni parransiistimis-aikataulusta, vaan siistin sen, kun se alkaa häiritä peiliä tuijotellessa. Jos mua häiritsee etten osaa jotain kuvaustekniikkaa, perehdyn siihen perusteellisemmin ja harjoittelen sitä, enkä keskity silloin muuhun. Näin edistyminen tapahtuu kuin itsestään, projekti kerrallaan. Mulla on iso tavoite olla kokopäiväinen valokuvausyrittäjä, mutta en mä vielä tiedä mitä kaikkea se pitää sisällään ja siksi on tärkeä nauttia matkasta. Vaikka jollain saattaisi olla todella selkeä näkemys siitä, miten asiat tulee tehdä, ei voi unohtaa sitä matkaa, jonka aikana hän on päässyt noihin johtopäätelmiin. Elämä on usein kantapään kautta oppimista.

Koska elämä ja työt on yhtä virheiden tekemistä, täytyy säilyttää järkevyys. Jos möhlin jotain kuvauskeikalla, ei yleensä kukaan siihen kuole. Mikolla on tähän tulevassa podcastissa todella hyvä ja tasapainoinen näkemys. Odotan innolla että ehdin editoida podcastin ja tekin pääsette kuulemaan tuon keskustelun. Viime podcastin editointi vei kaiken kaikkiaan n. 12 tuntia, mutta uskon tämän menevän paljon pienemmässä ajassa. Nyt mulla on valmis pohja ja laitoin merkille minua häiritsevät asiat ensimmäisestä kerrasta. Osasin toimia suhteellisen hyvin ekan haastattelun kokemuksen myötä ja se varmasti leikkaa aikaa editissä rutkasti.

Mä pahoittelen ettei näissä kahdessa viimeisessä blogissa meinaa oikein pysyä ajatus samassa suunnassa, vaan se poukkoilee. Mulla on jäänyt unet vähiin ja kuljen aikamoisessa aivosumusssa. Kyllä tää tästä varmasti helpottaa. Yritän pitää pian jonkunlaisen loman, jotta pääsisi ihan oikeasti nollaamaan tästä rytmistä. Katsotaan milloin saan sen toteutettua. Nauti sinä kuitenkin uudesta viikosta!

Blogi 15: "Valokuvaus on luksustuote"

Aika hieno fiilis, kun ensimmäinen podcast on julkaistu. Pitkät ja syvälliset keskustelut on olleet aina mun juttu. Lapsena mulla oli useita kavereita, joille soittelin monen tunnin puheluita ja keskusteltiin kaikesta maan ja taivaan väliltä. Nykyään oon ymmärtänyt, että mulla on edelleen sama tarve ja oon yrittänyt palauttaa tuota tapaa. Vaikka kuvaamiseen keskittyvä podcast on sisällöltään pinnallisempi kuin yksityiset keskustelut, mahdollistaa sekin syvällistä pohdintaa tuon aiheen rajojen sisällä.

Tuntuu että moni keskittyy nykyään vaan tekniikkaan, kun puhutaan kuvaamisesta. Aina kysytään millä kameralla kuvaat, millä linssillä, millä asetuksilla jne… Sen takia mä en jaksa keskustella siitä aiheesta podcastissa, vaan mielummin puhun oikeasti tärkeistä asioista, kuten asetelmista, luovuudesta ja sinnikkyydestä.

Kyllä mäkin välitän tekniikasta, mutta yritän saada aikaan vaan sellaisen kaluston, että kuvaaminen on mahdollisimman helppoa, jolloin voin keskittyä vain olennaiseen. Mitä enemmän tulee erilaisia kuvauskeikkoja, huomaa monesti tarvitsevansa jotain tiettyä, ja näin käsitys omista tarpeista/vaatimuksista laajenee. Ei kannata kuitenkaan ennakoida liikaa sitä mitä saattaa tarvita, ettei turhaan hanki jotain kallista ja lopulta täysin tarpeetonta.

Nyt tulee 4 viikkoa täyteen siitä, kun lopetin vakituisen sijaisen hommat palvelutalossa. Ekat 2 viikkoa kiinteistökuvauksia oli joka päivälle, mutta ensimmäisen lumen tulon jälkeen ne katosivat kuin tuhka tuuleen. Jouduin turvautumaan palvelutalokeikkoihin, mutta se on ollut ihan piristävää kun minulla ei ole enää kannettavana yhtä suurta vastuuta kuin aikaisemmin. Nyt menen paikalle, mutta avaimen palautettuani voin ottaa rennosti ja näin myös jokaiseen vuoroon jaksaa panostaa täysin voimin. Onneksi muitakin kuvauksia ja kyselyitä on alkanut sadella nettisivun kautta ja tunnen, että elämässä alkaa olla sopivasti vaihtelua.

Katsoin juuri televisiosta ohjelmaa, jossa siivouskaksikko kävi selvittämässä ihmisten sotkuisia koteja, ja auttamassa heitä pääsemään uuteen alkuun. Se muistutti minua omasta uupumuksestani ja siitä miten en jaksanut siivota kotiani. Vaikka siisti koti ei ole suoraan verrannollinen jaksamiseen, on se kuitenkin aika hyvä mittari siitä kuinka järjestyksessä oma elämä on. Tällä hetkellä meillä on edelleen paljon tavaraa mistä yritämme luopua, mutta koti on säilynyt suhteellisen siistinä siitä huolimatta. Lapset alkavat myös oppia sen tärkeyden, että omat leikit tulee siivota ennen seuraavan leikin aloittamista. Meidän elämä alkaa siis olla aika hyvässä järjestyksessä ja olen siitä todella ylpeä.

Palaan vielä podcastiin hetkeksi. Haluan kertoa itselleni yhdestä tärkeimmästä opista, jonka oivalsin tuosta keskustelusta. Vaikka olin kuullut aikaisemminkin siitä, että valokuvaajana ei kannata liikaa polkea hintoja, oivalsin Netan yhdestä ajatuksesta asian selkeämmin: “Valokuvaus on luksustuote”. Varsinkin nykyisenä kännykkäkameroiden aikana tapahtumien ikuistamiseen ei tarvita välttämättä ammattilaista, mutta juuri siitä syystä täytyy ymmärtää oma arvonsa.

Vuosien kokemus tekniikasta, mallien poseeraamisesta, valotuksen ymmärtämisestä yms. ovat todella rahan arvoisia asioita. Sen lisäksi kallis kuvauskalusto tarvitsee päivitystä. Sain pari päivää sitten pyynnön kuvata hautajaiset, jossa asiakas halusi minulta käsittelemättömät kuvat ilmeisesti selkeästi halvempaan hintaan. Mitään vastausta ei kuitenkaan kuulunut sen jälkeen, kun vastasin että voin antaa vain pienen alennuksen perusteltuani asian. Kerron nuo perustelut myös teille.

Käsittelemättömät raakakuvat (RAW) eivät näytä oikein miltään, mutta niiden sisältämän ison datamäärän ansiosta ne soveltuvat hyvin kuvankäsittelyyn. Jos joku asiakas osaisi käsitellä niitä, hän todennäköisesti osaisi myös kuvata, ja tuntuisi hassulta edes pyytää ketään ulkopuolista kuvaajaa. Pimeät sisätilat tuovat myös kuviin aika paljon kohinaa, koska kennon valoherkkyyttä joudutaan nostamaan, ja se pakottaa kuvankäsittelyyn. Tuon kohinan nimittäin pystyy poistamaan tekoälyä hyödyntäen kuvankäsittelyssä. Toisaalta itse koen, että editointi on lähes puolet siitä, miltä lopputulos näyttää. Jokaisella meistä on oma tyylimme, joten en suostu siihen että joku muu editoisi kuvani.

Koska en suostunut polkemaan hintaa, meni tuo keikka minulta sivu suun. Tänään toinen asiakas soitti ja tilasi kuvauksen samaan ajankohtaan, mutta suostui mukisematta pyytämääni hintaan ja halusi vielä maksaa lisäpalvelustakin. Nyt ymmärrän miksi Netta ei harmittele sitä, ettei jollain asiakkaalla ole häneen varaa. En nimittäin harmittele enää itsekään, vaan nautin helposta kommunikoinnista ja mukavista asiakkaista oikeassa hintaluokassa.

Mulla on tulossa mielenkiintoisia projekteja ja olen nyt inspiroitunut etsimään omaa tyyliäni potrettien suhteen. Olen aina pitänyt “synkkyydestä”, melankolisuudesta ja raskaista asioita liittyen musiikkiin ja muuhun taiteeseen. Yritän tuota syväsoutuisuutta alkaa tuoda myös kuvausprojekteihini, jotka sivuavat satuja, fantasiaa, haikeutta ja tummuutta. Väitin Netalle ettei kuvaaminen ole mulle terapiaa, mutta luulen että näistä asioista saan aikaiseksi jotain irtioton kaltaista. Toisaalta ne määrittelevät mulle erottuvampaa ja persoonallisempaa tyyliä, joka puhuttelee joitain ihmisiä niin, että he haluavat jopa maksaa siitä. Ja vaikka kukaan ei siitä maksaisikaan, saanpahan ainakin itse siitä iloa.

Tää blogi oli suhteellisen sekava ja vaihteli aiheesta toiseen logiikattomasti. Se johtui varmaan siitä, että kirjoitin tän 4:ltä aamuyöstä. Ei blogin tarvitse aina yltää novellin tasolle. Mä nautin näiden kirjoittamisesta ja kiitos, että sinäkin jaksoit lukea tämän. Mukavaa uutta alkavaa viikkoa! 🤗

Blogi 14: Rauhalliset muutokset yksi kerrallaan

Kuten viime viikollakin, taas istun palvelutalon kahvihuoneessa. Tällä kertaa tosin eri palvelutalon kuin aikaisemmin. Jättäydyin keikkalaiseksi 21.10 alkaen ja ajattelin käydä kokeilemassa siipiäni jossain muuallakin kuin tutussa ja turvallisessa. Ainakin aamuhommien perusteella kokemus on ollut ihan mukava ja selkeästi samat hommat jatkuu täälläkin.

Nyt on vaan tosi olennaista seurata että kaikki palkat tulee ajallaan ja oikeista paikoista. Viime viikko oli tosi huono kuvausten osalta, joten jokainen lantti täytyy seurata. Taitaa jäädä tältä vuodelta kunnon salamasetit hankkimatta, mutta eipä näitä studiokuvauksia ole jonoksi asti, joten pärjään hyvin käsisalamalla.

Viime viikon perjantaina äänitettiin Vuollen Netan kanssa ensimmäinen jakso tulevasta Kameran Takana -podcastista. Tääkin juttu oli sarjassamme “maaninen” idea, jonka sain kun pohdin hyvää vaihtoehtoa vloggaamiselle. Periaatteessa mua on aina kiinnostanut videoiden teko, mutta ajan puutteen vuoksi päätin hylätä ajatuksen kokonaan. Visuaalinen sisältö täytyy nykyään tehdä niin kiinnostavaksi, että kuvakulman täytyy vaihtua 3 sekunnin välein, joten en koe sitä kannattavaksi. Pelkän äänen editoinnista mulla on myös kokemusta, joten sen tekeminen on ihan siedettävää.

Jälkikäsittely hirvityksen jälkeen laitoin ylös muutaman asian seuraavaa podcastia varten. Ensinnäkin sijoitan mikrofonin vastaisuudessa 45° kulmaan hieman sivulle, jottei mikrofoni poimi kaikkia syviä henkäyksiä. Toiseksi yritän olla enemmän hiljaa kun haastateltava puhuu. Vaikka “mmm” kuulostaa ehkä haastateltavasta hyvältä siitä näkökulmasta, että hän tietää tulevansa kuulluksi, sivustakuulijalle 1000 kertaa se kuulostaa todella rasittavalta.

Toisaalta on tosi hyvä kuunnella omaa puhumistaan, koska se opettaa paljon siitä millaisia “turhia” fraaseja puhe onkaan täynnä. “Niinku” tai samojen sanojen toisteleminen, änkyttämisen tavoin, tulee ikävän luonnostaan, mutta onneksi puhumista voi työstää. Se että miettii ensin, mitä aikoo sanoa, auttaa tietysti jonkin verran.

Edeltävä viikko oli aika rankka, kun kaikki 3 lasta päättivät olla flunssassa. Jatkuvaa nenän tyhjentämistä, kiukuttelua ja huonosti nukuttuja öitä. Tänään illalla pääsen jääkiekkoon hieman lepäämään. Sen tunnistaminen mitä oikeasti tarvitsee palautuakseen on mulle ainakin tärkee osa jaksamista. Tällä hetkellä käytän ajattelukykyä ihan jatkuvasti erinäisten prosessien, kuten aikataulun ja perheen hyvinvoinnin pohtimiseen ja siks sellainen “aivoton” toiminta kuten raskas liikunta on hyvää vastapainoa.

Päätin, että podcastin julkaisu saa odottaa ensi viikkoon. Ehdin myös mahdollisesti hoitaa uuden haastattelun tässä välissä. Tuntuis kivalta, jos saisin blogin ulos aina maanantaisin ja keskiviikkoisin podcastin loppuviikkoon kuunneltavaksi. Sisällöntuottajilla on hyvä olla sekä lyhyt- että pitkäkestoista sisältöä, joka auttaa pitämään seuraajien mielenkiintoa yllä. Sitä ei kuitenkaan pidä mun mielestä tehdä väkisin vaan kaiken tulee lähteä omasta halusta ja motiiveista.

En muista kirjoitinko tästä aiheesta aikaisemmin, mutta lopulta me kaikki tehdään ratkaisut tunteen perusteella. Järkiratkaisuthan perustuu meidän käsitykseen tulevaisuudesta ja arvoista ja nehän pohjimmiltaan perustuu tunteeseen. Sitä mitä me pidetään tärkeenä tai arvostetaan muodostuu toivottavasti meidän elämän runko. Jos elämässä on jotain, mikä ei oikeasti vie kohti tärkeimpiä tavoitteitasi, tai saa sinut polkemaan paikallasi, on hyvä pohtia tuosta asiasta/tavasta luopumista. Omien arvojen pohtiminen säännöllisesti on mun mielestä tosi tärkeä prosessi, koska muuten me helposti luiskahdetaan pois kurssista, eikä päästä välttämättä haluttuun päämäärään.

Sama koskee luonnollisesti haitallisia asenteita. Jos me tunnistetaan joku heikko lenkki, ei asiaa pidä kuitenkaan käsitellä tuominnan kautta. On vaan hyvä todeta: "Hei ihan mahtavaa että mä löysin tän puutteen itsestäni, ja nyt mä voin alkaa työstää sitä." Mulle perfektionismista luopuminen on ottanut aikaa tähän mennessä noin 3 vuotta ja vieläkin on iso työmaa edessä. Edistystä on kuitenkin tullut ja siitä täytyy olla iloinen. Kolmivuorotyö sen sijaan oli asia, joka tuntui pitävän mua jumissa ja perheen hyvinvointi kärsi. Nyt oon tehnyt muutoksia ja painolasti on keventynyt huomattavasti.

Tää viikko on taas täynnä tohinaa ja koitan niistä selviytyä. Oon taas kehitttänyt hallitsemattoman kahviaddiktion ja yritän alkaa vähentämään kofeiinia, kun elämä tasoittuu. Teehän sinäkin itsellesi hyvä teko ja pohdi onko elämässäsi joku kuormitustekijä ja pohdi miten voisit muuttaa tilannetta. Asiat selviää kun ottaa rauhassa ja hoitaa ne yksi kerrallaan. Mukavaa alkavaa viikkoa sinulle!

Blogi 13: Arki iskee

Istun tällä hetkellä kahvikupposen äärellä palvelutalokeikalla. Sen verran on vielä flunssan jälkioireita ettei viitsi lähteä tänään urheilemaan, mutta aina voi tehdä tuplavuoron. Tän päivän arvo on karkeesti sellai ~280€ ja tällä hetkellä se tulee tosi tarpeeseen.

Laitoin nyt ekan isomman laskun viime kuukauden kuvauskeikoista ja niiden nettosumma jää suurinpiirtein 1000€ vajaukselle siitä, mitä mun pitäis keskimäärin kuussa tienata. Nää palvelutalokeikat on siitä kivoja että niitä on aika hyvin tarjolla, ja jos näyttää ettei seuraavalle päivälle oo kuvaushommaa, niin aina on joku hoitotyön keikka varalle.

Tässä on sekin hyvä puoli, että kiinteistökuvauslasku maksetaan 30pv päästä siitä kun sen laittaa, joten mulla on aina sen verran aikaa kerryttää muita ansioita. Jos on huonompi kuukausi niin voin tehdä enemmän keikkaa ja sama myös päinvastoin. Tää antaa toisaalta sellasen kivan liikkumavapauden ettei tarvi ottaa stressiä tai vastuuta ja jos tuntuu siltä ettei huvita työnteko, voin pitää vapaapäivän.

Opin myös verotuksesta sen, että näköjään uutta verokorttia tehdessä voi lisätä tulonhankkimisvähennyksiin kaikki kamerakalustot jo vuoden puolivälissä. Sain tiputettua sen myötä veroprosenttia 2%:lla ja tuloraja nous ettei tarvitse loppuvuotta vetää lisäprosentilla. Vaikka suurin osa yritysluonteisen työn brutosta katoaa veroihin, saa onneksi työhön liittyvää kalustoa vähennellä niistä ja se helpottaa ettei ihan tarvitse elää kädestä suuhun tai stressata jokaista hankintaa.

Perjantaina sain suunniteltua ja tilattua myös käyntikortit ja odotan, että pääsen jakamaan niitä eri yrityksiin. Mainos- ja hautaustoimistot on varmaan ensimmäiset, joita lähden kosiskelemaan. Näillä puljuilla on varmaankin jo omat kuvaajansa, mutta ei sitä tiedä jos jostain tärppää tai tulee tuplabuukkauksia, joista minä voisin saada toisen keikan. Aina kannattaa yrittää.

Kuten oon edellisissä blogeissa hieman viitannutkin niin tämä jatkuva hulina on ottanut aika koville enkä ihmettelisi, jos lääkäri kirjoittaisi jonkunasteisen masennusdiagnoosin. Some ja blogit ei kerro sitä kuvaa, mitä sisällöntuottajan pään sisällä liikkuu ja niihin jaetaan yleensä vaan myönteisimmät ajatukset. Ulkoiset paineet, jatkuvat muutokset, sekä mahdolliset henkilökohtaiset kriisit tekee joskus olon sietämättömäksi.

Mulla on onneks kuitenkin aika hyvät selviytymiskeinot, joita oon työstänyt jo usean vuoden ajan ja oon aika tietoinen omasta jaksamisestani vuosia sitten kokemani uupumuksen myötä. Mä oon taas ottanut käyttöön 10-15min rauhoittumis-/hengitysharjoitukset. Yritän vähentää myös puhelimen käyttöä, sekä turhaa lyhyt-videoiden selaamista. Myös läheisille ystäville soittaminen on jäänyt vähemmälle ja jo muutamat puhelut auttoi saamaan tasapainoa. Sitä tapaa aion ehdottomasti alkaa taas ylläpitää.

Kun elämä täyttyy uudesta ja kiinnostavasta, on helppoa laiminlyödä omaa jaksamista. Sitä helposti myös ottaa tavaksi näennäisesti auttavia tapoja kuten nopean dopamiinin metsästäminen Instagramia/Youtubea selaamalla tai vaikka napostelemalla ja herkuttelemalla. Pitkällä tähtäimellä niistä on kuitenkin haittaa kokonaisvaltaisesti ja yleensä myös lähipiiri kärsii, varsinkin jos kyse on päihteistä tai muista riippuvuutta aiheuttavista asioista.

Vaikka turhien sääntöjen tekeminen voi aiheuttaa myös ylimääräistä stressiä, kannattaa silti pitää huolta terveistä rutiineista ja luoda niitä. Lapsista huomaa hyvin selkeästi sen jos elämässä on liikaa muutoksia. Kiukun määrä nimittäin nousee progressiivisesti jokaisen uuden muutoksen myötä, eikä se tee hyvää aikuisellekaan, vaikka meidän tunnesäätelykyky on yleensä hieman parempi.

Tästä syystä en ajatellut ottaa enää myöskään yövuoroja ellei rahatilanne väistämättä pakota siihen. Epätasainen unirytmi tappaa hyvätapaisenkin ihmisen mielenterveyden ja saa elimistön sekaisin. Sitä en mielelläni itselleni enää ota taakaksi, varsinkin kun kotona lapset saattaa myös nukkua huonosti ja uni on katkonaista senkin takia.

Valoa on silti tunnelin päässä. Yleensä kipeäksi tulee silloin kun stressi lakkaa, ja eilen sain pienen flunssan. Ilmeisesti siis pahin piikki alkaa ylittymään ja toipuminen alkaa. Mun ystävät joille oon puhunut tästä, on olleet tosi kannustavia ja se on vähentänyt synkistelyn määrää. Kiitos teille, yksin ei jaksa eteenpäin. Se “mennään vaikka läpi harmaan kiven läpi suomalaisella sisulla” on monien arvostama asenne, mutta mun mielestä se tekee vaan alkoholisteja ja muuten sairaita ihmisiä. Pitää joskus osata höllätä ja levätä riittävästi. Luovuttaminen asioissa, joille ei vaan voi mitään, on täysin tervettä.

Yritän ottaa tän talven nyt rennosti. Tää aika ei oo mikään kuvaussesonki, mutta selkeesti hoitotyökeikkaa on tarjolla. Äsken pomokin kävi tarjoomassa isoo liutaa potentiaalisia keikkoja, joista tosin kieltäydyin. En viitsi lukita viikkoja kuvauksilta tai potentiaalisilta asiakkailta, vaan elää päivä kerrallaan. Onneksi joku sairastuu aina ja meikäläinen korjaa hillot päältä. Otetaan rennosti, se on tän hetken fraasi. Mukavaa alkavaa viikkoa!

Blogi 12: Säännöt, järjestys vai ahdinko?

Mä oon kyllä tosi puhki. Just tulin lätkähöntsäpeleistä ja motivaatio kirjoittamiseen on aika nolla. Aina ei tarvitse jaksaa, mutta haluan silti tehdä edes pienen blogin, jossa on muutama itselleni tärkee ajatus ja toivon että tää pohdinta hyödyttää muitakin.

Toimisko sun mielestä liikenne, jossa ei ois sääntöjä? Mä luulen, että lyhyessä ajassa kaaos valtais vähintäänkin suurkaupungit. Kokemukseni mukaan Savonlinnan liikenteessä ei ole sääntöjä, mutta siellä autoja on niin vähän ettei se haittaa, kun kaikki ovat siihen tottuneet... No, ehkä liikennesäännöt on häilyviä mitä pienempiin paikkoihin mennään, mutta mitä enemmän porukkaa, sitä isompi arvo yhteisillä säännöillä on.

Mä oon pyöritellyt tässä nyt muutaman viikon ajan omien sääntöjen keksimistä. Ne on siis sellaisia standardeja tai normeja, jotka ihminen keksii omasta päästään ilmeisesti sillä ajatuksella, että oma tai läheisten elämä saisi jotain runkoa tai vakautta. Säännöt tuo myös turvaa, ainakin lapsille, mutta liian monimutkainen sääntöviidakko on helposti vain ärsyttävä ja ristiriitoja noiden sääntöjen välille alkaa tulla nopeasti.

Mä kerron esimerkin. Mulla on se sääntö, että teen tän blogin joka tiistaiksi. Siitä huolimatta että ei kiinnostaisi, väsyttää, kiukuttaa tai olisi muutakin "tärkeämpää" tekemistä. Mä en tiedä kuinka moni tätä säännöllisesti lukee, mutta mielestäni lukijan näkökulmasta viikottain ilmestyvä kirjoitus on selkeä, helppo muistaa, sekä kasvattaa myös odotusta.

Eihän mun pakko tätä ois kirjoittaa, mutta koen velvollisuudeksi kirjoittaa tavallaan päiväkirjaa mun prosessista. Sitä on sitten kiva tarkastella esimerkiksi vuoden päästä miten on päässyt eteenpäin, ja voi samalla hävetä omia aikaisempia ajatuksiaan. Toisaalta markkinointinäkökulmasta viikottain ilmestyvä sisältö tuo säännöllisesti kävijöitä ja kasvattaa nettisivun näkyvyyttä potentiaalisten asiakkaiden varalta. Laiskistumalla ampuu vaan itseään jalkaan, ja hetken päästä ihmettelee miksei sähköposti tai puhelin kilise.

Eli tästä säännöstä on mielestäni selkeä hyöty, mutta onko kaikki säännöt sellaisia? No onhan se ilmiselvää, että ainakin säännöt jotka koskee toisia, menee helposti pieleen, oli se sitten kyse omista lapsista tai harrastusporukasta. Mulla on taipumusta olla aika ankara itseäni kohtaan ja helposti sanelen vastaavat sävelet myös toisille, ja siitä on ollut usein turhaa harmia. On esimerkiksi aika kohtuutonta kieltää lapsilta kaikki herkut, vaikkei itse niitä välitäkkään syödä.

Jos jätän kuitenkin nää toisia koskevat säännöt sivuun, vaan keskityn nyt näihin omiin sääntöihin. Yleensä haitalliset säännöt on niitä kulttuurin/kasvatuksen/taustan luomia käsitteitä oikeasta ja väärästä. Klassikoita on ettei saa saada huonoa numeroa koulusta, tai ei saa näyttää jos on paha olo. Itselläni on ollut sellainen haitallinen sääntö kuin "epäonnistuminen ei ole vaihtoehto". Arvatkaa vaan kuinka helppoa sen noudattaminen on.

Mä oon analysoinnut paljon omaa nuoruuttani ja niitä kasvatusmalleja, joita sain lapsuudessa. Tää perfektionismi ja jatkuvien sääntöjen ja pykälien keksiminen tulee sieltä, ja se on aiheuttanut vaan jatkuvaa syyllisyyttä. Kohtuuttomat vaatimukset lannistaa ja tekee elämästä nauttimisen mahdottomaksi. Oon päättänyt vastades sanoa turhilla säännöille: EI!

Se että tunnistaa noi kirjoittamattomat säännöt, on sitten asia erikseen. Tää prosessi tulee varmasti vaatimaan paljon mietiskelyä ja keskustelua myös toisten kanssa, sekä heidän ajatuksiensa peilaamista omaan elämään. Pari vuotta sitten oikein keskityin ajattelemaan ennenkuin sanon jotain, ja siitä oli kyllä tosi iso hyöty. Nyt yritän alkaa soveltamaan sitä uudestaan, koska tuntuu että stressin kourissa lauon ajatuksia aivan lonkalta, ja satutan vain toisia sekä itseäni.

Ehkä tän mietiskelyyn keskittymisen seurauksena alan pikku hiljaa löytämään niitä haitallisia normeja, jotka syö mun onnellisuutta ja saa omatunnon hälyttämään ihan kaikesta kuin rikkinäinen palovaroitin. Muutamia olen jo löytänyt sekä työstänyt, ja taakka on alkanut keventyä. Mä oon löytänyt ne isot raamit ja normit, joita haluan seurata ja tunnistanut sen ihmisen, joksi haluan tulla. Nyt vaan täytyy tehdä työtä sen eteen ettei tuomitse, vaan ottaa rennosti ja menee eteenpäin kiitollisena kaikesta, mitä elämä tuokaan eteen.

Tästä blogista tuli sitten yllättävän pitkä, kun pääsin flowhun sisään. Tää myös rentoutti, koska ennen tätä mietin vaan kaikkia huolia ja murheita. Tää blogin kirjottaminen on ollut kyllä hyvää terapiaa ja keino purkaa luovuutta sekä tarvetta kertoa tunteistaan. Vaikka vastaanottajat ovat monesti anonyymeejä, arvostan teitä lukijoita tosi paljon. Ilman teitä ei tää uus ammatti vois toimia, koska ilman näkyvyyttä ei tule tilauksiakaan.

Jos nää blogit resonoi teissä, niin arvostaisin tosi kovasti jos kerrotte kaverille tai jaatte vaikka linkin eteenpäin. Se auttaa ihan oikeesti siinä että lapset saa leipää pöytään, kun isi saa lisää tilauksia teidän aktiivisuuden ansiosta. Joten kiitos kun luet, ja toivotan oikein mukavaa alkavaa viikkoa!

Blogi 11: Vihdoin vapaa!

Samaan aikaan oon todella huojentunut ja samalla täysin hajalla. Mun elämä on kääntynyt monessa suhteessa päälaelleen ja prosessoitavaa on niin paljon, ettei elimistö tunnu kestävän sitä. Edellinen viikonloppu antoi mulle voimaa taas ponnistella ja haluan kertoa siitä lisää.

Hyvä ystäväni järkkäsi tuttujen valokuvaajien kesken reissun ja oli mahtavaa päästä tuulettumaan elämäni hulluimman kuukauden jälkeen. Oon painanut kahta työtä, edistänyt yritystä, huolehtinut perheestä ja yrittänyt harrastaakin siinä samalla. Rehellisesti sanottuna en ois jaksanut enää yhtään pidempään. Korona-aikana moni yhteinen tekeminen jäi väliin ja koki myös osittaisen kuoleman, sillä reissujen järjestäminen on nykyään entistä harvinaisempaa. Arvostan kaikkia niitä, jotka jaksaa nähdä vaivaa yhteisen hyvän eteen.

Perjantaina saavuttiin, vaihdettiin kuulumiset ja joihinkin uusiin tutustuttiin. Heti saunottiin ja juttu luisti kuin itsekseen. Lauantaina käytiin Siikanevalla kuvailemassa, vaeltamassa ja paistamassa makkaraa. Lauantai-iltana jatkettiin saunomisella ja rentoutumisella, lautapelaten sekä syvällisiä puhuen. Sunnuntaina haikein mielin ja väsyneenä poistuttiin, mutta rentoutuneena ja innoissamme siitä, että oltiin löydetty toisemme. On ihan huikeeta löytää sellaisia ihmisiä, joiden kanssa ajatus juoksee samaan suuntaan ja tulee poikkeuksellinen yhteenkuuluvuuden tunne.

Ystäväni Netta toi myös mun uuden järkkärin, jonka sain tori.fi:stä ostettua kohtuullisen halpaan hintaan. Kiitos Netta kun kävit testaamassa kameran mun puolesta! Olihan toi nyt aika hieno paikka päästä testaamaan sitä. Mä toivon, että huomisella kuvauskeikalla mä osaan käyttää tota kameraa, ettei mee sovittu aika tekniikan kanssa sähläämiseen. Sain onneksi hyvän perehdytyksen muilta ammattilaisilta.

Tästä lähtien mä oon täysin kuvausten ja hoitotyön keikkojen varassa (jos niitä haluan/joudun ottamaan). Onhan se pelottavaa, mutta ilman riskejä ei pääse eteenpäin. Mä nautin tästä vapaudesta ja siitä, että saan itse päättää ja ohjata elämääni. Todennäköisesti joudun tekemään vielä enemmän töitä kuin aikaisemmin, mutta ainakin teen sen silloin omasta tahdostani. Mitään menestystä tai suurta omaisuutta en tavoittele, vaan tasapainoista elämää perheelleni. Tiedossa on enenevissä määrin Googlen hakukoneoptimointia, mainostamista, sanan levittämistä ja kaikkea muuta kuin itse kuvaamista, mutta ainakaan vaihtelua tästä ei puutu. Mielenkiinnolla ja innolla katson kohti tulevaa.

Mulla on nyt erikoinen viikko, kun vietetään aikaa vain esikoiseni kanssa kahdestaan. Ihan huippua, kun saadaan ekaa kertaa kunnolla kahden keskistä aikaa. Tästä viikosta ei tekeminen puutu, kun meidät kaks herkkää vauhtihirmua laitetaan yhteen. Sen sijaan kerhotädit viettää syyslomaviikkoa ja vaimo meni kahden pienemmän kanssa omille vanhemmilleen lepäämään. Ihan huippua, kun hänkin saa joskus edes vähän huilia. “Suurperhe”-äidit on kyllä niin kovilla, ettei ole tosikaan. Sen kovempaa ammattia ei olekaan. Tää oma työskentely kameran kanssa on sen rinnalla ihan lasten leikkiä. Iso kiitos vaimoilleni, että hän jaksaa ponnistella viikosta toiseen.

Vaikka tää edeltävä viikonloppu oli tosi hieno ja sain paljon, niin nyt pää lyö ihan tyhjää. Aina ei ole pakko tuottaa täydellistä tekstiä tai edes yhtä hienoa, kuin haluaisi. Oon pitkään kärsinyt perfektionismista, mutta onneksi oon päässyt eteenpäin. Mä haluan vaan välittää lapsilleni sitä rakkautta, jota oon saanut osakseni. Toivon, että heistä tulisi edes piirun verran tasapainoisempia kuin minä. Lämmin kiinnostus ja rakkaus varmasti auttaa heitä tuossa ja saan paljon iloa, kun voin näitä asioita heille jakaa.

Jatkan taas kuvausjuttujen ja muiden blogiaiheiden parissa ensi viikolla. Nyt yritän toipua tästä työtaakasta ja ottaa levon kannalta tän viikon. Aina väsyminen ei johdu jostain piilevästä ongelmasta, eikä ratkaisun hakeminen välttämättä selvitä mitään. Omien turhien sääntöjen keksiminen vie itseltä ja toisilta voimat. Ehkä tää on se aihe, mitä haluan avata lisää ensi viikolla. Nyt prosessoin ja nukun rauhaisasti. Mukavaa alkavaa viikkoa sinulle!

Blogi 10: Pidä huolta, itsestäs, ja niistä jotka kärsii…

Otsikko tuo todennäköisesti mieleen Pave Maijasen kirjoittaman klassikkobiisin, jonka ensimmäisiä laineja referoin. Biisi on itsessään jo aika korvamato, mutta enemmän mä tykkään sen sanomasta. Suurin osa sanoista keskittyy itsestä huolehtimisen sijaan toisiin, ja se on mun mielestä tossa biisissä kaikkein hienointa.

Aika moni painottaa nykyään sitä, että itsestään täytyy pitää huolen ja sehän on täysin totta. Kuitenkin jos niillä kerätyillä voimilla vaan nautiskelee eikä anna yhtään toisille, niin ainakin omasta mielestäni onnellisuus jää aika suppeaksi. Joskus kuulin tutkimuksesta, jossa henkilölle annettiin 50€ käytettäväksi itseensä, ja tuon kokeen ajan hänen elintoimintojaan ja hormonitasojaan seurattiin tarkasti. Koe toistettiin antamalla sama summa, mutta tällä kertaa tuo raha tuli käyttää jonkun toisen hyväksi. Tutkijat havaitsivat, että koehenkilöt tunsivat paljon suurempaa onnellisuutta antaessaan toisille ja sen vaikutukset kestivät paljon pidempään.

Mutta eihän aina voi vaan olla antamassa, koska jostainhan pitää myös ammentaa… jotkut sanovat. Tarvitaan selvästi tasapainoa. Mä kerron teille nyt omasta kokemuksesta ja niistä keinoista, jotka on auttanut mua nousemaan ylös masennuksesta ja alakulosta, sekä olemaan enemmän käytettävissä toisten hyväksi. Mielenrauhan saavuttaminen on ollut vuosien työ. Jotta tarina tulee ymmärrettävämmäksi, haluan palata alkuun.

Mun lapsuus ei ollut surkein mahdollinen todellakaan, mutta koska olin tosi herkkä, otin vallitsevat olosuhteet raskaasti. Aika paljon vietin aikaa varsinkin teini-iässä kavereiden luona, enkä viihtynyt yhtään kotona. Vaikka me joskus hölmöiltiin kavereiden kanssa, meidän ajanvietto oli pääosin aika fiksua. Meidän ydinkaveriporukka oli suhteellisen urheilullinen ja päästeltiin usein höyryjä pelaten jotain, tai sitten vaan käveltiin kymmeniä kilometreja ilman suurempaa päämäärää. Huomasin jo tuolloin, että säännöllinen liikunta piti mun päätä kasassa tosi hyvin ja se myös todennäköisesti varmisti sen, että nukuin sikeästi.

Varhaisessa aikuisuudessa mun elämä muuttui ja vanhat kaverit jäi taakse. Jatkoin syömistä kuten ennenkin, mutta liikunta jäi tosi vähiin. Lihoin sen seurauksena melkeen 30 kiloa ja se vaikutti mun jaksamiseen merkittävästi. Stressi ylioppilaskirjoituksista ja epätietoisuus tulevaisuudesta sekä unen laadun huononeminen sai aikaan syöksykierteen, joka johti toistuviin paniikkikohtauksiin ja ahdistuneisuuteen. Mä olin aina pitänyt itseäni tosi vahvana ja “kuolemattomana” ja se ajatus alkoi romuttumaan.

Kun tapasin muutaman vuoden päästä tulevan vaimoni, olin onneni kukkuloilla. Senja kertoi järkytyksekseni, että ollessani yökylässä hänen vanhempiensa luona, hän kuuli miten pahoja hengityskatkoksia sain öisin ja kuorsasin tosi voimakkaasti. Eipä ihme, että tunsin oloni aina väsyneeksi ja sain usein migreenejä. Mä olin ylipainoinen, hengästyin helposti, nukuin surkeasti ja olin olosuhteista huolimatta tosi stressaantunut ja alakuloinen. Päätin, että ennen häitä mä teen ison muutoksen.

Olin vielä tuolloin lähihoitaja-koulussa, ja sain ilmaisen ruoan joka arkipäivä. Söin ton ruoan ja lopun ajan join käytännössä vihreetä teetä ja joskus söin jonkun hedelmän. Jätin tuosta lounaasta myös kaiken turhan hiilarin pois ja paino lähtikin mukavasti putoamaan. Pudotin 20 kiloa kahdessa kuukaudessa.

Faktahan on se, että pikadieeteillä ei selvitä mihinkään. Jos haluaa muuttaa itseään ja korjata jaksamistaan, täytyy tehdä elämäntapa-muutos. Meidän ensimmäisen lapsen syntymän aikoihin mä olin taas lihonut reilusti ja vaimoni kertoi että olin alkanut taas saada hengityskatkoksia. Päätin että tän täytyy nyt oikeasti muuttua.

Aloin ottaa selvää ihan tosissaan, mitä mun pitäis tehdä. Kuuntelin satoja tunteja erilaisia terveysaiheisia podcasteja liittyen ravitsemukseen, liikuntaan, uneen, mielenterveyteen jne. Vaikka eri alan ammattilaisilla on omat keskittymiskohteensa, yleensä yhteiset suuntaviivat heidän näkemyksistään pystyy kokoamaan. Jos yrittäisin koota tähän blogiin kaikki ne ajatukset, jota oon oppinut niin siihen menis viikkoja aikaa. Laitan tähän muutaman olennaisen, jotka on auttanut mua eniten ja kokonaisvaltaisimmin.

Moni tekee sen virheen, että lisää vain liikuntaa, kun haluaa pudottaa painoa, Ruokavalio on kuitenkin kaiken A ja O. Koin helpoimmaksi vähentää hiilaria kaikista ruoista (pastat, perunat, riisit yms.) ja tiputtaa herkut minimiin. Sen lisäksi tiputin aamupalan pois ja join vaan mustan kahvin sekä lasillisen suolavettä. Idea perustuu siihen, että elimistö siirtyy paaston seurauksena polttamaan varastorasvoja ja tehdäkseen näin hiilarivarastojen/sokereiden on täytynyt ensin kulua loppuun. Tää on auttanut mua pitämään painoni kurissa, vaikka joskus söisinkin jotain herkkua.

Liikunnassa oon yrittänyt keskittyä pelkän kunnon kohottamisen sijaan nivelten hyvinvointiin. Tähän liittyy säännöllinen venyttely ja liikkuvuusharjoitukset. Näihin keskittymisen jälkeen mulla on ollut enää tosi vähän mitään loukkaantumisia tai kipuja, jotka ois haitannut mun elämää arjessa. Mitä paremmassa kunnossa nivelet ja lihakset on liikkeiden ääriasennoissa, sen todennäköisemmin ne myös kestää, jos tulee yllättävää rasitusta tai kaatuminen. Tähän ideologiaan oon saanut oppia ATG-tekniikan kehittäjältä Ben Patrickilta. Kannattaa tsekata Youtubesta, jos kipeät polvet tai alaselkäkivut vaivaa.

Mitä tulee sitten mielenterveyteen ja uneen niin se on aikamoinen soppa. Oon kokeillut kylmä- ja kuuma-altistuksia, hengitysharjoituksia, erilaisia kirjavia tekniikoita. Mun mielestä kaikista noista voi olla apua, mutta parhaiten itseäni on auttanut vuorokausirytmin korjaaminen. Heräämisen yhteydessä yritän saada päivänvaloa 5-15 minuutin ajan ja illalla pienennän valoja jo 2 tuntia ennen nukkumaan menoa merkittävästi. Meillä on melkeen joka huoneessa pimennysverhot, jotta tää onnistuu kesälläkin. Ollaan vaimoni kanssa huomattu, että lapsetkin on tosi herkkiä liialle valoisuudelle. Luomalla suotuisat olosuhteet levolle, tuntuu se ainakin itselläni tulevan kuin itsestään ja hyvin nukutun yön jälkeen jaksaa taas paremmin. Tämän alan ammattilainen, jota arvostan on Andrew Huberman, ja hänen podcastejaan olen kuunnellut todella paljon. Hänen erityisalansa on neurobiologia, sekä silmien ja valon tutkiminen.

Mulle tää itsestä huolehtiminen on vienyt monta vuotta aikaa. Nykyään nää kaikki edeltävät asiat alkaa olla sellaisia rutiineja, että ne eivät enää aiheuta ylimääräistä ponnistelua. Kun laitoin elimistöni kuntoon, oon sen myötä saanut myös hyvän pohjan korjata mielenterveyttä ja virheellisiä asenteitani. Oon oppinut sen, että mielenterveyden korjaaminen lähtee nimenomaan kehosta. “Terve ruumis, terve mieli” sanoo vanha sananlaskukin.

Kuten totesin alussa, mun mielestä itsestä huolehtimisen tarkoitus ei kuitenkaan tule olla itsekeskeinen. Mitä paremmin voit, sitä enemmän voit jakaa itsestäsi muille ja olla avuksi. Toinen vanha sananlasku sanoo: “Onnellisempaa on antaa kuin saada”. Ja tätä hyvin korostaa se alussa kertomani tutkimus rahan käyttämisestä. Perhe on luonnollisesti se, johon haluan panostaa mahdollisimman paljon. Miten paljon se harmittaisi, jos olisin niin väsynyt etten jaksaisi touhuta lasteni kanssa tai sitten niin kiukkuinen, että en jaksaisi kuunnella heidän ajatuksiaan. Oma rauhallinen mielenlaatuni takaa turvallisemman ympäristön lapsilleni. Haluan olla myös energinen ja tukea vaimoani, kun hänen jaksamisensa on koetuksella.

Oon aika monessa blogissa jo kirjoittanut muista teemoista, jotka on auttanut mua menemään eteenpäin. Me ollaan kokonaisuuksia ja hyvinvointi koostuu tuhansista pienistä paloista. Priorisointi ja tärkeimpiin asioihin keskittyminen tuottaa varmasti hyviä tuloksia. Ensin täytyy vain päättää, mitkä ne tärkeimmät asiat on ja sen jälkeen tavoitella niitä huomiota hajoittamatta. Selkeät päätökset, tavoitteiden asettaminen ja siihen liittyvä suunnitelma voi auttaa pääsemään kohti oikeita asioita. Muutokset ei vaan tapahdu, vaan niihin täytyy panostaa ihan tosissaan. Muussa tapauksessa me luisutaan vaan siihen samaan vanhaan toimintapaan, joka aiheuttaa meille itsellemme ja läheisillemme haittaa.

Kevennetään vähän tähän loppuun. Tulevana viikonloppuna pääsen pitkästä aikaan reissuun ja rentoutumaan arjesta. Viimeisen 4 viikon aikana mulla on ollut ehkä 2 todellista vapaapäivää, jolloin en oo tehnyt töitä tai keskittynyt kuvausyrityksen kehittämiseen. Mun oli ihan pakko vaan tehdä itselleni levollisempia hetkiä ja jättää joitain asioita tekemättä, koska huomasin että hyvistä toimintamalleistani huolimatta pinna alkoi kiristymään ja stressitasot jatkoivat nousukiitoaan. Enää pari päivää ja sitten 4:n päivän ajan otan aivan chillisti ja nautin. Toivottavasti tuo reissu hyvien ystävien kanssa auttaa lataamaan akkuja, jotta taas jaksan painaa eteenpäin hektisessä lapsiperhearjessa.

Jos jaksoit lukea blogin loppuun niin kiitos siitä. Haluan muistuttaa että mikä toimii minulle, ei välttämättä toimi sinulle, ja siksi meidän täytyy jokaisen tehdä oma matka itseensä ja sisimmän koukeroihin. Kokeile uutta, ole kiinnostunut ja etsi tietoa. Siinä on jo hyvät avaimet tasapainoisempaan elämään. Jokainen päivä voi olla hieno, kun sille antaa mahdollisuuden. Rennosti uuteen viikkoon!

Blogi 9: Keskustelutaidot valttikorttina

Viime viikolla sain idean, että kirjoitan seuraavaksi itsestä huolehtimisesta, mutta se on niin laaja-alainen aihe, että halusin tähän väliin kirjoittaa jostain “kevyemmästä”. Lähipäivien ja viikkojen aikana oon saanut henkilökohtaisia voittoja keskustelujen saralla, ja tuntui siksi luontevalta puhua niistä lyhyesti. Joten tässä sitä nyt tulee.

Jos laitetaan vastakkain vaikutusvaltainen poliitikko miljoonayleisön edessä, ja ensimmäistä kunnollista esitystään väsäävä yläaste-ikäinen, niin ero heidän kommunikoinnissaan on valtava. Muhun on aina tehnyt vaikutuksen ihmiset, jotka osaa puhua vetoavasti ja arvokkaasti, ja halusin olla samanlainen. Todellisuus kuitenkin iski kovaa just kouluaikana, koska silloin joutui luokan edessä häpeämään omia PowerPoint-esityksiään.

Puhuminen ja muutenkin selkeä kommunikointi tuntuu olevan katoava luonnonvara yhteiskunnassa. Some-kulttuurin myötä lauotaan kyllä ajatuksia aika vapaasti, muttei enää osata tehdä sitä hienotunteisesti tai mietitä seurauksia. Tuntuu, että uutiset on täynnä sitä kuinka joku loukkasi tai jostain taas loukkaannuttiin, tai kuinka joku kosti toiselle jotain hänen sanomisiaan. Oli se sitten yksilö- tai jopa valtiotasolla.

Kun palaan lapsuuteeni, halusin aina tulla sellaiseksi, josta ihmiset pitävät. Kukapa ei tietysti. Mikä tekee sinusta “pidettävämmän” on kuitenkin aika iso suo kahlattavaksi. Toisaalta se, että haluaa vain toisten pitävän sinusta, johtaa väistämättä typeriin ratkaisuihin ja oman arvon polkemiseen. Se ei ole mielestäni järkevä vaikutin.

Aika hyvä peilauskeino miellyttävyydessä on toiset ihmiset. Millaisten ihmisten seurasta itse nautin? Useimmiten sellaisten seurasta, jotka ovat kiinnostuneita minusta, ovat vähemmän itse äänessä ja kohottavat mieltäni, jos tunnen olevani allapäin. Helposti sitä aikaisemmin ajatteli, että minun täytyy jotenkin todistaa toisille olevani hyvä tyyppi. Se ei kuitenkaan ole täysin minun vastuullani, miten toiset minut näkee. Ja toisaalta jatkuva itsensä todistaminen ei ole aitoa, ja useampi näkee tuon esittämisen läpi. Feikkaamalla saatu lopputulos on usein kaikkea muuta kuin toivottu.

Paremmaksi tavaksi olen havainnut kysellä toisilta, miten heillä oikein menee. Oikeastaan suositeltavampaa on kysyä jokin tarkempi kysymys, kuten “saitko viime yönä nukuttua?”. Tuon kysymyksen opin vanhalta esimieheltäni, ja se on kyllä toiminut erittäin hyvin. Ihmisen fiilikset on paljon helpompi päätellä, jos toinen kertoo nukkuneensa huonosti jo kuukausien ajan. Se ei tarvitse enempää selittelyjä.

Nyt kerron karun tosiasian. Ilman hyviä keskustelutaitoja et voi pärjätä elämässäsi. Tai se on vähintäänkin tosi hankalaa. Toisaalta hyvänä kommunikoijana tuntuu hienot tilaisuudet putoavan syliin pyytämättäkin.

Jo vuosien ahkera työskentely puhumisen ja kuuntelemisen saralla on tehnyt minusta paljon miellyttävämmän ihmisen. Se on vaatinut paljon nöyrtymistä ja itkua, mutta tuo työ on ollut kaiken vaivan arvoista. Asiakkaiden kanssa on helppo tulla toimeen ja arki tuntuu muutenkin paljon kevyemmältä kuin aikaisemmin. Kiperät tilanteet voi usein pelastaa osoittamalla empatiaa ja asettumalla toisen asemaan. Resepti hyviin ihmissuhteisiin piilee myös näissä opeissa.

Miksi sitten halusin kirjoittaa tästä? Tykkään usein kuunnella eri alojen ammattilaisten haastatteluja ja törmäsin Youtubessa Christopher Vossiin, joka on entinen FBI:n panttivankitilanteiden neuvottelija. Hänen haastattelunsa vahvisti sitä ajatusta, että haluan edelleen perehtyä kommunikoinnin saloihin syvällisemmin. Se on paljon tärkeämpi taito kuin joku kuvaustekniikka. Uusi objektiivikaan ei elämäsi laatua kovin paljoa paranna. Asiakasta ei oikeasti kiinnosta, miten olet ottanut kuvan. Tärkeintä on, että hän tuntee itsensä kuulluksi, hänen toiveensa on otettu huomioon, sekä niitä on pyritty toteuttamaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Valokuvaus on monille aika pelottava kokemus. Harva on kovinkaan luonnollinen kameran edessä, ja tässä kommunikointitaidot astuvat esiin. Mitä paremmin saat asiakkaan rentoutumaan ja olemaan sinut itsensä kanssa, sen luonnollisempia kuvista tulee. Toisaalta asiakkaalle jää sinusta niin hyvä fiilis, että todennäköisesti hän suosittelee sinua myös ystävilleen, joka poikii aika varmasti uusia asiakkaita. Periaatteessa naurettavan yksinkertaista. Haluan siksi kertoa muutamasta tekniikasta, jota käytän saadakseni ihmisen avautumaan.

Ensimmäinen on rentous ja tietynlainen leikkisyys. Lapset uskaltavat usein lähestyä sellaisia ihmisiä, jotka ovat heidän tasollaan, leikkisiä. Kun ihmistä jännittää, hän ikään kuin palaa ujoksi lapseksi aikuisen kuoressaan. Sopiva huumori ja leikkisä asenne keventää tunnelmaa lähes poikkeuksetta kaikkien kanssa. Se ei tarkoita pelleilyä, vaan hymyilyä ja aitoa sekä rehellistä ilmaisua. Itsensä “halventaminen” huumorimielessä toimii useimmiten, koska vastapuoli kokee ettet ota itseäsi liian vakavasti, joten ei tarvitse hänenkään.

Toinen apukeino on tahdikkaat kysymykset. Sekin voisi mennä helposti tungettelun puolelle, jos kysyy liian henkilökohtaisia kysymyksiä liian varhain. Tämä tarvitsee harjoittelua ja pelisilmää. Kysymykset molemmille tutusta aihepiiristä kuten: “oletko ennen ollut kuvattana?” tai “oletko nauttinut viilenevistä ilmoista?” voivat murtaa jäätä. Asioista ei tarvitse olla samaa mieltä, ja se on oikeastaan ihan hyvä, koska ihmisen egolle tekee hyvää korjata sinun näkemystäsi. “Minä vihaan talvea” -kommentti johtaa helposti jatkokeskusteluun.

Kolmas ilmiselvä apukeino edellisen jatkoksi on kuunteleminen, kuunteleminen ja kuunteleminen ja vielä kerran kuunteleminen. Aivan turha on kysyä mitään, jos ei ole valmis kuuntelemaan mitä toinen vastaa. Pienet kommentit vastauksiin saa toisen tuntemaan, että häntä oikeasti kuunnellaan ja halutaan ymmärtää. Jos näitä kolmea vinkkiä on toteuttanut niin usein muutaman minuutin jälkeen kuvien ottaminen on jo paljon helpompaa.

Extra-vinkkinä toimii kahvi, jos asiakas juo sitä. Kofeiini vahvistaa mielihyvää tuottavien välittäjäaineiden vaikutusta. Toisin sanoen, kahvin sisältämä kofeiini saa keskusteluhetken tuntumaan paremmalta. Ei siis ole ihme, että tämä masentunut kansakunta kittaa tuota mustaa eliksiiriä litratolkulla.

Tein välillä toisin päin ja kerroin syvällisistä asioista ensin ja nyt aion jatkaa arkisiin. Alle kaksi viikkoa ja päästään kuvausystävieni kanssa viettämään viikonloppu Ruovedellä (n. 80km Tampereelta). Mahtavaa kun saa vertaistukea ja pääsee vahvistamaan keskustelutaitoja! Sinne ystäväni tuo myös uuden kamerani Canon EOS 6D Mark 2:n. Menee varmasti viikonloppu siivillä sitä räplätessä ja kokemuksia jakaessa.

Työt palvelutalossa käyvät myös vähiin. Enää on vain 5 pakollista työvuoroa, ja sen jälkeen olen oman onneni nojassa. Jos kuvauskeikoista ei kuitenkaan riitä laskun maksajiksi, voin aina tehdä hoitoalalla keikkaa. Näin ajattelin tehdä todennäköisesti talven ajan, jolloin ei ole sesonkia asuntomyymisen ja kuvauksien suhteen. Saan kuitenkin itse päättää mitä vuoroja teen ja se tuntuu tosi hyvältä.

Olin kerrankin ajoissa blogin kanssa, koska kirjoitin tämän yövuorossa sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Jokainen yövuoro viimeisen kahden kuukauden aikana onkin kulunut yrityksen parissa, ja seuraava yö ei tule olemaan poikkeus. Silloin yritän saada aikaiseksi kuvaussopimuksen minua suojaamaan ristiriitatilanteissa. Kaikki asiakkaat ovat olleet mukavia, mutta yksikin ikävä kokemus voisi pilata tunnelman, joten täytyy varmistaa asia ennen kuin se tulee omalle kohdalle.

Kiitos kun luit taas blogin! Arvostan kaikkia teitä lukijoita valtavasti ja teidän ansiostanne sivuni nousee kokoajan ranking-listassa ylöspäin Googlen hakukoneessa. Löysin itseni jo neljänneltä sivulta (Googlettamalla: valokuvaus Lappeenranta) ja se on aika hyvä saavutus kahdessa kuukaudessa. Tavoite 1. sivusta lähestyy ja sinne päästään. Harjoitellaan keskustelutaitoja ja kommentoikaa mitä ajatuksia blogi herätti. Mukavaa ja kaunista ruskan aikaa kaikille!

Blogi 8: Ystävät ja levollisuus

Tuntuu kyllä ihan mahtavalta, kun oman porukan harrastejääkiekkovuorot ovat taas alkaneet. Ensinnäkin hyvässä seurassa hikoileminen on tosi mahtavaa ja pelin jälkeen on aina loistava olo. Matkustetaan myös monesti hallille ainakin 4 hengen porukalla ja juttu luistaa. Tosi harvoin on sellainen olo että ei kannattanut tulla. Mielestäni jokaisella kannattaisi olla jotain liikunnallista elämässään ja mielellään hyvässä seurassa.

Ennen kuin puhun ystävyydestä, niin puhutaan taas perinteiset päivitykset kuvausjutuista. Viime viikolla sain lunastettua ensimmäiset maksut yksityisasiakkaalta ja niinkin simppeli asia kuin laskun tekeminen jännitti aluksi ihan kauheasti. Tässä yrittäjyydessä on monta tekijää ja valtavasti uutta, että on hankala pysyä perässä. Pääsin myös kuvaamaan ensimmäiset eläinkuvaukset portfoliooni ja ne onnistuivat mielestäni yllättävän hyvin. Onneksi asiakas oli työkaverini toisista töistä, joten minulla oli rutkasti aikaa säätää salaman asetuksia ja kokeilla eri juttuja. Kuvauskohde oli myös sen verran iäkäs ja rauhallinen, että sen puolesta oli tosi helppoa.

Mä oon niin kiitollinen kaikille teille, jotka ootte opettaneet tässä valokuvaamisessa. Koen, että mulla on ihan hyvä “silmä”, mutta tekniset asiat vievät aikaa ja vaativat paljon harjoitusta ja epäonnistumisia. Joka viikko tulee uusia ahaa-elämyksiä ja se tuntuu tosi hyvältä, kun oppimisen loppuminen ei ole missään näköpiirissä. Tietynlaisesta liiasta kriittisyydestä olen oppinut päästämään irti, ja se on mahdollistanut sen, että voin olla ihan rehellisesti huono, ja se on ihan ok. Ei koskaan voi tulla hyväksi, jos ei aluksi ole aloittelija. Avoin mieli ja kiinnostuneisuus sekä ajan myötä karttuva kokemus mahdollistavat lopulta sen ammattimaisuuden, jota tavoittelen. On hyvä myös ymmärtää, että toiset tietävät aina jotain minua enemmän, ja siksi kaikilta voi oppia jotain. Kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Olen todennut jo aikaisemmissa kirjoituksissa, ja myös nettisivuni esittelytekstissä, että olen kiitollinen siitä avusta, jota olen saanut. Ei pelkästään teknistä tai aineellista tukea, vaan myös ystävyyttä ja rohkaisua jatkaa eteenpäin. Aika harvalla on niin kova pää, että jaksaisi painaa “vaikka läpi harmaan kiven”, jos kaikki ympärillä olevat olisivat sinua vastaan. Mä oon aika itsepäinen ja haluan onnistua itseni ja perheeni takia, mutta rohkaisu jota olen saanut ystäviltäni, on antanut poikkeuksellista voimaa jatkaa eteenpäin. Mikä sitten mun mielestä on ystävyyden tavoite?

Asia on varmasti tosi laaja-alainen, mutta ehkä itselleni se, että joku ymmärtää sinua juuri sellaisena kuin olet ja hyväksyy sinut, on tosi tärkeetä. Aito ystävä myös on riittävän rohkea huomauttamaan, jos on menossa väärään suuntaan. Tätä me kaikki tarvitaan. Monelta tuskalta olen säästynyt ystävieni rohkeiden huomautusten ansiosta. Meidän täytyy vaan yrittää nähdä sen neuvonantajan ohjeen taakse ja havaita sen takana oleva rakkaus. Joskus meidän ystävät ei oo kauheen tahdikkaita, ja se suututtaa, mutta ne tekee sen kuitenkin pohjimmiltaan rakkaudesta, ja tää on tärkeetä muistaa.

Aito ystävä myös muistaa ja kyselee mitä kuuluu. Meidän elämä on tosi kiireistä ja on kaikkea jonnin joutavaa vielä sen kaiken tärkeän lisäksi. Jonkun tutkimuksen mukaan muistan, että ihminen pystyy pitämään yhteyttä kunnolla vaan n. 3 ihmisen kanssa kerrallaan. Jos siihen lisätään puoliso ja omat kolme lasta, niin silloinhan yksi lapsista pitää jättää laskuista yli. No ehkä mä ajattelen ne lapset yhtenä yksikkönä tässä laskukaavassa, mutta silloinkin sen jälkeen jää vaan tilaa enää yhdelle ihmiselle. Se on loppupelissä aika surullista, koska meillä on varmasti monia, joiden kanssa haluttaisiin olla lähemmin tekemisissä. Se yks on kuitenkin tosi arvokas, joten suosittelen, että tuollaista tosi ystävää kannattaa etsiä.

Mulla se yks ystävä on vaihdellut tässä vuosien varrella ja tässä nyt en tarkoita että välit olisivat jotenkin katkenneet niihin edellisiin. Ei tietenkään, ollaan me edelleen ystäviä. Mutta sen hetkisen ystävän usein määrittää vallitseva elämän tilanne, ja se mitä kulloinkin tarvitsee. Oon huomannut että tän hektisen elämän keskellä kaipaan sellaista vakautta, joka palauttaa maan pinnalle ja joskus vie myös pois siitä arjesta ja se on omalla kohdallani toteutunut juuri nyt. Mulla oli aikanaan eri kaupungissa asuessani parhaana ystävänä eräs yli 70-vuotias mies. Se oli sillä hetkellä just sitä mitä mä tarvitsin, ja uskon että hänkin nautti elämän voimasta, mikä meistä nuorista huokuu. Toisin sanoen, ei kannata etsiä ystävää vain omasta lähiympäristöstä ja saman ikäisistä. Kun pitää mielen avoimena, voi yllättyä mahtavalla tavalla.

Puhuminen on mulle ollut aina iso lääke. Lapsena kun kärsin erinäisistä ongelmista, soitin usein serkulleni ja juttelimme useita tunteja. Hän on minua n. 10 vuotta vanhempi, ja hänen kokemuksensa auttoivat minua laittamaan asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen ja näkemään tilanteeni laajemmasta perspektiivistä. Tää on varmaan yks hienoimmista jutuista mitä ystävän kanssa voi kokea. Se että ei ole toisen kanssa ihan samanlainen, voi auttaa löytämään näkökulmia, jotka inspiroivat edistymään. Mä en varmaan ois edes hengissä, jos mulla ei ois aina ollut joku luottoystävä, jonka kanssa oon voinut jakaa asioita lapsuudesta tähän päivään saakka. Niin tärkeenä mä pidän tosiystävyyttä.

Tähän pitää tietysti todeta se, että ollessani avioliitossa nyt 7-vuoden ajan, että tärkein ystävä tulisi kuitenkin olla se elämänkumppani. On selvää että arki iskee väistämättä, ja joskus tuntuu että arjen pyörittäminen vie niin paljon aikaa ettei toista nää kuin kääntämässä kylkeään, kun menee nukkumaan. Kannattaa kuitenkin panostaa tuohon tärkeimpään ystävyyteen, koska se takaa aidon onnellisuuden. Toista ei saisi koskaan pitää itsestään selvyytenä vaan ponnistella ja nähdä vaivaa ihan yhtä paljon, tai oikeastaan vielä enemmän kuin alkuvaiheessa. Me ollaan vaimoni kanssa nykyään hyvin samassa ajatussuunnassa ja pyritään tavoittelemaan yhdessä molemmille tärkeitä asioita. Se on myös kompromissien tekoa, mutta on tärkeempää olla sovussa, kuin aina oikeassa. Niin minä ainakin uskon.

Vaikka mulla on tällä hetkellä n. 154 rautaa tulessa, niin oon silti levollinen. Kiitos kaikille teille, jotka tuette minua edelleen tällä matkalla. Alan olla nyt siinä pisteessä, että 3 viikon päästä mulla on täysin luottamuksen varassa se, että tulen toimeen valokuvaajana. Mä uskon, että tää tulee toimimaan ja se vapauttaa turhasta pelosta. Ei kannata paisutella liikaa kaikkia uhkakuvia, koska yleensä ne eivät toteudu ja aina on olemassa joku ratkaisu, vaikka pahin kävisikin. Turha henkinen painolasti lamaannuttaa ja vie huomion pois ratkaisun hakemisesta. Mä en tee tätä, vaan ME tehdään tää ja mennään yhdessä eteenpäin. Te jotka olette mun vierellä, ja luette tätä, niin tiedätte kyllä keitä tää koskee.

Tämä pieni menninkäinen painelee nyt syömään iltapalaa ja sen jälkeen tutkimaan keijupölyä unimaailmassa. Olette rakkaita kaikki ja kiitos kun luit taas blogin. Muista ystäviäsi, soita, laita kortti, kysy mitä kuuluu. Hyviä ystäviä saa, kun on ensin itse hyvä ystävä. Jatketaan taas ensi viikolla!

Blogi 7: Jos aloittaisin valokuvaamisen uudestaan…

Tänään (maanantaina) oli kyllä niin minuuttiaikatauluinen päivä, ettei mitään tolkkua. Jokaisen pienen minuutin optimoin jonkun asian hoitamiselle, ja kieltämättä nyt olo on aika puhki. Ainut “hauska” asia päivässä oli, että ajelin pyörällä töistä kotia ja alamäessä pieni ötökkä lensi suoraan mun nieluun, ja aiheutti huvittavan yskäkohtauksen. Kesti ainakin 200 metriä saada se pois. Huhhuh, on ihmisen elämä rankkaa.

Kuten totesinkin että minuuttiaikataululla tuntuu menevän nää päivät, niin täytyy tästä kirjoittamisestakin nipistää. Yleensä kirjoitan blogia keskimäärin 2 tuntia, ja tarkistan, sekä korjailen sitä ainakin tunnin. Nyt täytyy nipistää tää johonkin 30 minuuttiin ja toinen käyttää tarkistamiseen. Onneksi ehdin ideoida tätä sisältöä ja tänään päivällä, niin ei tarvitse kaikkea ihan hatusta vetää.

Mä oon valokuvannut nyt karkeesti 7 vuotta ja se lähti alunperin vaimoni innoituksesta. Pohdittiin heti häiden jälkeen jotain yhteistä harrastusta ja tämä valikoitui kohtalaisen helposti. Vaimoni sisko on ollut ahkera valokuvaaja vuosien ajan ja he ovat yhdessä kulkeneet valokuvausmatkaa lapsesta lähtien. Minulla ei ole oikeastaan väliä mitä harrastan, koska kaikki menee, jos porukka on hyvä. Tässä tapauksessa seura oli täydellinen.

Kaikki valokuvaajat varmaan jossain kohtaa sukeltaa siihen noidankehään, että “pitäisi” saada uusi kamera, mutta rahaa ei ole. Mä en tiedä johtuuko se jatkuvasta mainostamisesta, vai kuvitellaanko me ihmiset että meistä tulee jotenkin parempia, kun saadaan uudet välineet. Tätähän tuntuu näkevän ympärillä ihan kokoajan ja ihan kaikessa. Aina pitää saada vähän parempi, vähän uudempi, pikkasen kimaltavampi kuin naapurilla. Näinhän se on varmaan jatkunut ihmishistoriassa jo vuosisatojen ajan.

Mulla on tällä hetkellä edelleen se sama kamera, joka hankittiin silloin vuonna 2017. Kuvia on tullut n. 40000 ja kokemusta erilaisista asioista sinä aikana ihan mukavasti. Loppupelissä vaikka toi kuvamäärä kuulostaa isolta, ei se kuitenkaan vedä mitään vertoja siihen, mitä ammattilainen kuluttaa kameraansa. Tulevaisuudessa uskon, että tuo kuvamäärä saattaa tulla muutamassa kuukaudessa. Kameran sensorilla on ikävä kyllä myös käyttöikä ja jossain kohtaa täytyy päivittää kameraa ihan vaan sen tulevan rikkoutumisen vuoksi.

Mutta vuorossa on tärkeempi kysymys. Tarviinko uutta kameraa sen huonon laadun vuoksi? Tällä hetkellä en, koska kiinteistöasiakkaat on tyytyväisiä mun laatuun. Just tänään sain myös viestin vauvakuvaus-asiakkaalta, että he ei osaa valita, kun kuvat on niin hyviä, että he ottaa kaikista kalleimman paketin, eli kaikki kuvat. Selkeesti kyse ei siis oo siitä, että tarvitsen jotain hienompaa ja uudempaa, kun se riittää toisille. Kun oon jutellut muiden ammattilaisten kanssa, niin vaimoni sukulainen (joka on valokuvaaja) kertoi hyvän viisauden. “Ammattilainen joutuu aina tienaamaan ostetun kaluston takaisin.”

Tän takia myös ammattimuusikot saattaa soittaa ihan perus instrumenteilla, koska ne on käyttötavaraa ja kulutus on paljon isompaa kuin harrastelijalla. Ei ammattilaisella ole aikaa kiillottaa ja puunata ja hifistellä uusimmalla tekniikalla, koska täytyy tehdä töitä. Tarkottaako tää nyt sitä ettei kallista kameraa kannata ostaa sitten ollenkaan? No ei tietenkään, koska jokaisen tarpeet vaihtelee. Eräällä ystävälläni on todella kallista kalustoa, mutta nuo työvälineet helpottavat hänen elämäänsä niin paljon (ja tekevät sen jopa mahdolliseksi), että hän on laskelmoinut sen kannattavan. Jokaisen tarpeet ovat siis yksilöllisiä.

Mun kuvaushommat on kuitenkin vielä aika maltilliset ja vaatimustasot on aika simppelit. Sen takia mun kannattaa panostaa vielä kaiken muun oheistavaran hankintaan, ennen kuin laitan isot rahat kameraan kiinni. Muutaman mainitakseni voisi olla kameran sadesuoja ja mukana kulkeva taustakangasteline. Mut tästä nyt herää kysymys otsikosta. Jos tosiaan aloittaisin uudestaan, niin tekisinkö jotain toisin?

No ainakin mä kuvaisin paljon enemmän. Asioita oppii kunnolla vaan tekemällä, ja jos oisin alusta asti ottanut tavaksi kiikuttaa kameraa joka paikkaan, niin olisin varmasti etevämpi kuvaaja. Kameraa en kuitenkaan vaihtaisi, koska satuttiin säkällä valitsemaan sellainen kamera, jota pystyy käyttämään harrastelijasta puoli-ammattilaiseen. Siinä on ihan riittävän hyvä kenno ja värit sekä kääntyvä näyttö, jotta pystyn kuvaamaan vaikka kamera olisi lantion korkeudella.

Annan nyt vinkin kaikille harrastelijoille, jonka sain ystävältäni. Opettele käyttämään salamaa. Enkä tarkoita sitä kameran yläpuolella olevaa kamalaa “peura ajovaloissa” salamaa, vaan jokaisen tulisi hankkia erillinen salamalaite. Mun omien kuvien laatu nousi ainakin 1100% kun opettelin käyttämään studio- ja käsisalamaa. Otin aluksi kuvia käyttämällä plafondia valona, mutta sen värisävy poikkeaa niin paljon luonnon valosta (tosi keltainen), eikä sen valoteho riitä saamaan kuvasta terävän näköistä. Ihan muutamalla kympillä saa käytettynä pattereille toimivia käsisalamoita ja siihen jonkun lähettimän, jonka laittaa kameraan kiinni.

Mä en ala tähän nyt listaamaan sitä tekniikkaa, jota salaman käyttämiseen liittyy. Tästä löytyy kuitenkin loistavia vinkkejä netin täydeltä ja niiden avulla on salama helppo ottaa haltuun. Salama ikäänkuin pysäyttää kuvan, antaa freshin luukin, luonnollisesti lisää valoa pimeään tilaan, ja saa kuvat näyttämään paljon ammattimaisemmilta, vaikka kamerasi olisi ihan höpöhöpö-harrastelelu, kuten minun kamerani (terveisin hifistelijät ja upporikkaat snobiharrastajat). Että jos nyt aloittaisin kuvaamisen uudestaan, niin varmaankin ostaisin hyvin nopeasti vähän laadukkaamman salaman, jossa on hyvää automatiikkaa ja HSS-toiminto (High Speed Sync). Tällä setillä saa hienoja kuvia, vaikka kuvaisi vastavaloon aurinko kohteen takana ja kuva ei silti valotu liikaa. Tähän kannattaa perehtyä lisää, jos haluat hypätä salaman maailmaan.

Mitä tulee sitten objektiiveihin, niin varmaan jos alottaisin alusta, ostaisin suoraan jonkun kiinteän polttovälin linssin. Tolla mun rajatulla kennolla joku hyvä koko olisi 35mm. Sillä saa otettua hyviä potretteja, mutta tausta kuitenkin vielä erottuu kohteesta. 35mm linssi on myös riittävän laaja, että sillä saa ryhmäkuvia vaikka tila olisi hieman ahtaampi, eikä ulkona. Ainut kääntöpuoli näihin 35mm objektiiveihin on se, että ne maksaa aika paljon. Toi mun 50mm objektiivi on tosi hyvä, mutta sisäkuvaukseen liian tiukka, joten tarvitsen sen kaveriksi tällä kameralla jonkun laajemman (24mm). Se on kuitenkin paljon halvempi, ja siksi piti mennä budjetti edellä. Jos tää milliasia oli ihan täyttä hepreaa, niin karkeasti voin sanoa, että laajalla 10-35mm kuvaillaan maisemia, 35-200mm potretteja ja siitä eteenpäin yleensä luonnon eläimiä tai jotai yksityiskohtaista kaukana olevaa. Nää on vaan karkeita ohjenuoria, ei sääntöjä.

Selitin toisessa blogissa kuinka kiinteä linssi pakottaa liikkumaan enemmän (koska et voi zoomata). Se on korvaamaton taito ja tekee sinusta hetkessä paljon etevämmän kuvaajan. Kannattaa googletella tätäkin asiaa ja etsiä joku budjettiystävällinen vaihtoehto, niin löydät itsellesi sopivan ratkaisun. Totesin tuossa blogissa, että olen muutamassa kuukaudessa oppinut paljon enemmän kuvaamisesta, kuin 7 edellisen vuoden aikana. Se kaikki on kiinteiden linssien ansiota, joten suosittelen isosti. Kiinteät linssit mahdollistaa myös paremmin sisäkuvauksen (isompi valovoima) ja hienon reunan pehmennyksen (bokeh-efekti).

Soveltuuko nää ohjeet sitten joka päivä kameran kanssa työtä tekevälle ammattilaiselle? No ei välttämättä. Onhan se mahtavaa, jos on rahaa laittaa monta tonnia laadukkaisiin zoom-objektiiveihin ja isokennoiseen kameraan, joka on vielä sääsuojattu. Et välttämättä tarvitse kuin yhden linssin (esim. 24-70mm) ja hoidat sillä kaiken mahdollisen mitä työsi vaatii. Ammattilainen kuitenkin todennäköisesti osaa jo kuvata, ja siksi suuntasin vinkkini enemmän meille aloittelijoille. Tässä ei ole täysin oikeaa tai väärää, mutta mielipiteitä sitäkin enemmän.

Mä haluan kirjoittaa ensi viikolla jotain syvällisempää ystävyydestä, mutta ajan puutteen ja olosuhteiden vuoksi täytyi keksiä jotain “pinnallisempaa”. No käytin tänkin rustaamiseen sen tunnin ja joudun vielä tarkistamaan tekstin kirjoitusvirheiltä sen jälkeen, kun olen ripustanut hikiset lätkävarusteet kuivumaan. Onneksi elämässä on muutakin kuin työ.

Yhden ajatuksen voi herättää ennen ensi viikon blogia. Haluaisitko mielummin 10 hyvää tuttavaa vai yhden tosiystävän? Mä valitsen mielummin sen tosiystävän. En muuten ollut varma kirjoitetaanko se yhteen vai erikseen, mutta Googlen mukaan yhteen. Mä oon tässä kuukauden sisään saanut uuden tosiystävän ja tuntuu, että mieli on todella paljon kevyempi. Se että toinen oikeasti ymmärtää sinua ja haluaa kuunnella tuntuu tosi hyvältä. Jos sinulla on tuollainen tosiystävä, mutta yhteydenpito on jostain syystä vähentynyt, niin älä nyt hyvä ihminen päästä häntä menemään! Näe vaivaa, koska tuollainen ystävyys auttaa todella vaikeiden asioiden ylitse.

Kiitos, kun luit taas blogin. Oikein hienoa ja lämmintä viikkoa sinulle!

Blogi 6: Ekaa päivää ammattilainen, mutta ikuinen mielen oppilas

Aloitin kirjoittamisen maanantain puolella, jotta julkaisu ehtii tiistai-aamuksi. Aloitetaan aluksi normaaleilla viikkopäivityksillä. Tänään (maanantaina) oli siitä huikea päivä, että tein ensimmäiset kuvauskeikkani, josta minulle jopa maksetaan. Toisin sanoen olen ensimmäistä kertaa ammattilainen, enkä harrastelija. Loppupelissä ero ei ole kovinkaan suuri taidollisesti, vaan kyse onkin juuri siitä että toinen tienaa ja toinen ei. Olo kiinteistökuvaus-keikoilla oli kyllä hieman hermostunut, vaikka osasin ehkä piilottaa sen asiakkailta. Näin jälkikäteen ajateltuna olisin ehkä tehnyt jotain vielä toisin, mutta toisaalta kokemus opettaa ja onneksi saan kyllä kritiikkiä, jos jotain korjattavaa yhteystyökumppanini mielestä on.

Siitä puheen ollen… Varmistin asian yhteyshenkilöltäni, että voin puhua aiheesta. Kirjoitimme siis n. kaksi viikkoa sitten Zentuvo Finland Oy:n kanssa sopimuksen kiinteistövalokuvauksista ja se mahdollistaa minulle vakaamman startin yrittäjänä ja pysyvämmät tulot, koska heillä on jo vakaa yhteystyö kiinteistövälittäjien kanssa Lappeenrannan alueella. Olen saanut myös valtavasti hyvää palautetta ja apua teknisissä asioissa ja olen kyllä ollut todella tyytyväinen tähän yhteystyön alkuun. Mahdollisuudet laajentaa osaamistani ovat myös laajat, joten odotan innolla tulevaisuutta tämän yhteystyön osalta.

Minulla oli alunperin tavoitteena saada yritystoimintaa käynnisteltyä v. 2027 ja pikku hiljaa kasvattaa toimintaani, mutta tämä avautunut mahdollisuus mahdollisti suoraa päätä hypyn syvään päätyyn. Joskin ajoitus oli täydellinen, koska työvuorotoiveiden toteutuminen olisi hankaloitunut entisestään lokakuun lopulla. Hyvinvointialue oli päättänyt sotkea työvuorosysteemin ja päätin, että haluan pystyä elämään normaalia elämää. Nyt voin itse määrittää milloin olen käytettävissä ja tuo vapaus tuntuu aivan mahtavalta, vaikka hyppy tuntemattomaan jännittää.

Muut kuvaukset ovat myös alkaneet kolkutella ovelle. Yhteydenottoja on tullut muutamia lisää ja olen yrittänyt siksi kiireen vilkkaa kirjoittaa sivuilleni laajempaa hinnastoa, suunnitella käyntikortteja ja tilailla kaikenlaista tavaraa eri kuvausjuttuihin liittyen. Toisaalta nyt on järkevää panostaa jo alkaneeseen vakaaseen yhteystyöhön eikä kurkottaa jokaiseen paikkaan. Tälläistä maanista mieltä on vaan hankala hallita, kun jokin porkkanan kaltainen asia tulee hevosen eteen. Sen takia kannattaa asettaa lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteita, jotta on helpompi pysyä radallaan, eikä lähteä ihan täyteen laukkaan päämäärättömästi.

Eräs oma päämääräni on laajentaa kommunikointia seuraajieni kanssa. Siksi halusin alkaa kirjoittaa tätä blogia viikoittain ja julkaista sen aina samana päivänä. Päättäessäni tästä aikataulusta tunsin, että haluan kirjoittaa eräästä aiheesta. Nimittäin olla oma itsensä. Tästähän kaikki tuntuu nykyään puhuvan, että “on tosi tärkeää olla juuri sellainen kuin olet” ja “toisten pitää hyväksyä sinut juuri sellaisena kuin olet”. Mä oon kuitenkin vähän eri mieltä tästä asiasta.

Ensinnäkin luulen, että suurin osa ihmisistä ei edes tiedä, mitä tarkoittaa olla oma itsensä. Joku saattaa esimerkiksi pitää itseään aitona, koska hän sanoo sen mitä ajattelee. Tämä tekee kuitenkin ihmisestä 2-vuotiaan taaperon, impulsiivisen ja hallitsemattoman tunteita ryöppyävän tulivuoren. Tunteet ja ajatukset ovat kuitenkin vain hetkellisiä, ja niitä ohjaavat pitkälti sen hetkinen ympäristö ja se mihin käyttää aikaansa. Ne ovat vähän kuin säätila, joka kestää jonkun aikaa ja sitten taas muuttuu.

Mistä sen sitten voi tietää, mikä on sitä aitoa “minää”? En ole psykologi, mutta olen aina tykännyt lapsuuteen liittyvistä teorioista, ja tuohon aikaan kurkistamalla voi selvittää paljon itsestään. Mä oon usein pohtinut sitä, että missä kohtaa aloin olla jotain muuta kuin mitä aiemmin olin. Veikkaisin, että se tapahtui alakoulun luokilla. Olin ja olen edelleen tosi herkkä ja itkin herkästi pienestäkin. Eristetyksi tulemisen ja kiusaamisen pelko sai minut rakentamaan itselleni “kovan pojan” kuoren, ja se aiheutti minulle paljon ongelmia.

Toki muutenkin epävakaat perheolosuhteet uusioperheessä tekivät varmasti osansa, eikä minulle koskaan muodostunut kunnon isähahmoa, johon olisin voinut turvautua. Sain kuitenkin paljon apua lapsena vanhemmalta serkultani, jonka kanssa juttelin usein tunteja puhelimessa purkaen ajatuksiani. Puhuminen on ollut niitä harvoja keinoja, joilla olen voinut selviytyä eteenpäin kohti sitä todellista minää ja levollisuutta.

Ollessani siivoustöissä kahden ja puolen vuoden ajan perehdyin neuropsykologiaan kuuntelemalla tuntien luentoja ja eri alan ammattilaisten haastatteluja. Jossain kohtaa havahduin siihen, että minä esitän ihan kokoajan. Se miksi tein erilaisia asioita, johtui pohjimmiltaan siitä, että kaipasin vaan toisten huomiota ja rakkautta. Sillä tiellä moni on edelleen, mutta se on todella raskas ja kivinen tie kuljettavaksi. Luulin tietäväni mitä muut haluavat minulta, ja asetin toimintamalleja vain noiden omien luulojeni perusteella. Tämän asian ymmärtäminen käynnisti minulla jo kolme vuotta kestäneen prosessin itseni syvällisempään ymmärtämiseen, ja sen jälkeen moni asia on muuttunut.

Otetaan kevyenä esimerkkinä musiikkimaku. Lapsena rakastin kaikenlaista melodista musiikkia ja lauloin pienestä pitäen. Automatkoilla soi Yölintu ja muutenkin iskelmä-musiikki, jota fiilistelin tosi kovaa. Asiaahan ei tietysti voinut kenellekään myöntää, koska se olisi ollut noloa. Alakoulun luokilla tuli Teräsbetoni ja sen jälkeen hullaannuin metallimusiikista uppoutuen siihen tosi syvään. Ulospäin näytin aina kaikille kuuntelevani vaan Children on Bodomia tukka hulmuten, mutta toisaalta lauloin myös itsekseni Bruno Marssia ja fiilistelin muutakin “tyttöjen musaa”, kuten Backstreet Boyssia tai Avril Lavignea.

Kun lopulta tajusin olevani aivan feikki, niin päätin luopua kaikista turhista suojamuureista. Enää en häpeile kertoa näitä asioita. Tai jos teen jonkun virheen niin mitä sitä selittelemään, vaan totean: “sori, mä mokasin”. Ehkä eniten tää asia näkyy mulla siinä, etten ole enää niin mustavalkoinen. Toisaalta, koska en enää hae toisten hyväksyntää, niin voin keskittyä puhumisen sijaan kuuntelemiseen. On paljon hienompaa kuulla toisten ajatuksia ja oppia lisää, kuin pyörittää sisäistä rikkinäistä gramofonia ja katsoa, kun toisen ilme kääntyy happamammaksi.

Tää kaikki vapautuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä ettei mulla olisi mielipiteitä. Päinvastoin, nyt minulle on vielä paljon selkeämpää se mitä jostain olen mieltä, kun sitä ei enää vääristä jotkut oletetut “tosiasiat”. Se tarve kuitenkaan laukoa niitä mielipiteitä toisten naamaan on poistunut, ja näin voin helpommin säilyttää rauhan kaikkien kanssa, vaikka olisinkin asioiden toisella kannalla. Tätä on mun mielestä aidosti se, että on oma itsensä, vakaa ja lempeä, ei toisten armoilla tai vietävissä, mutta sovussa, jos se meistä riippuu.

Myönnän joskus ärsyyntyväni, kun esikoiseni 5-vuotias esittää jälleen kerran miksi!?- kysymyksen asiaan, johon olen antanut vastauksen jo monta kertaa. On varmasti totta, että lapsi ei aina muista, mitä olen vastannut, mutta luulen että enemmänkin kyse on siitä, että hän testaa vanhempansa luotettavuutta. Jos vastaus tuohon kysymykseen vaihtuisi tuuliviirin tavoin, toteaisi lapsi varmasti hyvin nopeasti, että hän etsii luottamuksen lähteensä jostain muualta. Tätähän kukaan vanhempi ei missään nimessä halua.

Me voisimme jokainen herättää aika-ajoin sen sisäisen lapsemme ja kysyä itseltämme: Hei sinä aikuinen, miksi käyt tässä kaupassa, etkä tuossa toisessa? Hei, miksi pukeudut noin, etkä jollain muulla tavalla? Hei, miksi selaat puhelinta niin monta tuntia päivässä? Hei, miksi et laita viestiä ystävillesi tai soita heille tai yritä sopia tapaamista? Nämä oli vaan esimerkki-kysymyksiä, joiden tarkoitus oli laittaa aivonystyrät liikkeelle. Mikä on se kysymys, joka sinun täytyy esittää itsellesi? Mulla se oli: Miksi esität jatkuvasti?

Nykyään yritän katsoa ihmisen käytöksen takana oleviin syihin enkä vain tekoihin. Jotkut ovat tehneet tosi huonoja ratkaisuja elämässään, kuten minäkin, mutta mikä siihen on aikanaan vaikuttanut? Työkaverini kanssa katselimme erästä reality-sarjaa, kun olimme jo laittaneet vanhukset nukkumaan. Hän totesi kovaan ääneen inhoavansa erästä tuon sarjan henkilöä, koska hän on tehnyt sillä ja tuolla tavalla. Se on tosi harmi että nykyään niin herkästi poltetaan merkki ihmisten otsaan menneiden virheiden vuoksi. Itsekin olen täynnä niitä, mutta toisaalta ne ovat osa sitä edellistä toukkaa, josta on nyt myöhemmin kuoriutunut perhonen. Metamorfoosi on mahdollista myös ihmisen persoonallisuudessa, ja siksi en halua tuomita ketään. Vain sillä on merkitystä, miten jatkat tästä hetkestä eteenpäin.

Toivottavasti en vaikuta koppavalta tai kaikkitietävältä kirjoittaessani tätä “syvällistä” tekstiä. Nämä ovat vain omia mielipiteitäni ja hyväksi havaittuja oppeja omassa elämässäni. Jos voin auttaa niiden avulla joitakin, niin hyvä. Jokaisen täytyy kantaa oma kuormansa ja tehdä matka sisäiseen mielenmaisemaansa, mutta omalla tahdillaan. Jatketaan kuitenkin myös toisten huomioimista ja keskitytään enemmän kuuntelemaan kuin puhumaan. Toisten ajatuksia peilaamalla, voimme selvittää myös omia sisäisiä lukkojamme ja löytää rauhallisemman mielenlaadun. Tehkäämme tässä kukin parhaamme.

Toivottavasti nähdään myös ensi tiistain blogin parissa!

Blogi 5: Kohti yrittäjyyttä (hulluutta)!

Mä tein sen päätöksen. Ilmoitin esihenkilölle, etten aio enää jatkaa töitä samassa paikassa, vaan hyppään täysipäiväiseksi valokuvaajaksi. Kaksi kuukautta sitten tää ei mitenkään tuntunut järkevältä vaihtoehdolta, mutta asioita on tapahtunut niin nopeasti. Annahan kun kerron niistä hieman tarkemmin.

Tasan kuukausi sitten mä aukaisin tän nettisivun ja päätin, että teen jotain valokuvauksen eteen joka päivä. Tän seurauksena sain yhteydenotto pyynnön liittyen kiinteistövalokuvaukseen ja kerroin olevani kiinnostunut. Muutaman testikuvauksen ja palaverin jälkeen me kirjoitettiin sopimus ja oon tästä niin innoissani. Valotan asian yksityiskohtia myöhemmin.

Tää tarkottaa sitä, että mulla alkaa päivätyöt. Tällä hetkellä oon ollut kolmivuorotyössä 80% työajalla. Tykkään työstäni palvelutalossa, mutta epäsäännöllinen elämänrytmi tekee vaikeaksi luoda mitään yhteyttä ympäröivään maailmaan. Lähes tulkoon kaikki muut lapsiperheiden isät ovat päivätöissä ja viikonloput vapaana. Sen sijaan itse olen usein arkisin iltavuorossa ja viikonloput töissä. Illat ovat myös vaimolleni vaikeimpia, koska kolmen pienen lapsen nukuttaminen yksin on aikamoinen työmaa. Nää päivällä toteutettavat kuvaushommat mahdollistaa hypyn tasaisempaan arkeen, ja sitä me kaivataan molemmat kipeästi.

Mulle yrittäjyys on vähän ristiriitainen käsite. Tavallaan sen liikkuvuus ja vapaus kiehtoo, mutta toisaalta olen vastuussa aivan kaikesta. Tänään perehdyin tarkemmin, miten saan nettisivuni näkymään Googlen-hakukoneessa, vaikka sinne syötettäisiin “lapsikuvaus Lappeenranta”. Huomasin, että nettisivun markkinointi ja sen kohdentaminen on aivan eri asia, kuin toimivan ja hyvännäköisen tekeminen. Tavallaan arvostan sitä, että voin erottua panostamalla pieniin yksityiskohtiin, mutta toisaalta asioiden opettelun paljous tuppaa lannistamaan.

Jos alkaisin luettelemaan kaikkia ideoita ja suunnitelmia yritykseni varalle, niin se olisi tylsää luettavaa. Minulla on ensi viikolla neljä yövuoroa putkeen, ja ajattelin tuolloin hiljaisina hetkinä tehdä nettisivuun parannuksia, kuten lisätä laajemman hinnaston ja optimoida sivun näkyvyyttä hakukoneissa. Tavoitteena olisi tehdä näistä sivuista mahdollisimmat houkuttelevat potentiaalisille asiakkaille.

Ajattelin myös, että tästä blogista voisi tulla sellainen kerran viikossa ilmestyvä “Tomin Tiistai”-blogi. Eli julkaisupäivä olisi aina tiistai-aamuna, jotta sen ehtii lukemaan aamukahvia hörppien, tai sitten kello 9:n tauolla. Joku toistuva fraasi tai idea voisi myös lisätä mielekkyyttä, mutta se on vielä työn alla. Joka tapauksessa pyrin säännöllistämään tämänkin, ja luomaan näin perheelleni säännöllisemmän aikataulun.

Joku kooste siis edellisestä: minusta tulee yrittäjä, mutta se on iso muutos, joka vaatii paljon työtä. Haluan kuitenkin laittaa perheeni ykköseksi. Toivon etteivät läheiseni käsitä väärin tätä muutosta, sillä kyse ei ole mistään suuruuden hulluudesta tai kajahtaneisuudesta. Vaikka innostun kyllä helposti, en kuitenkaan halua näin isoissa asioissa tehdä hätiköityjä liikkeitä. Ajatukseni on jatkaa sijaisuuksien tekemistä hoito-alalla, jos kuvaushommaa ei riitä toimeentuloksi. Toisaalta se on loistava ja varma takaportti, koska tiedän että siellä minulle on aina töitä. Pitkästä määräaikaisesta työsopimuksesta halusin kuitenkin luopua, jotta saan täyden liikkumavapauden ja voin todella asettaa perheeni edut etusijalle.

Ensimmäinen drone-pörriäinen

Otetaan tähän väliin hieman tekniikkaa. Hankin tori.fi:n kautta pikkuisen kuvauskopterin eli dronen. Näitä käytetään aika paljon kiinteistökuvaus hommissa, ja totesin että minun kannattaa hypätä siihen kelkkaan oitis ja aloittaa harjoitteleminen. Muutaman lennätyskerran aikana olen meinannut tuhota tämän jo ainakin kolmesti. Kaksi niistä kerroista johtui yhteyden katkeamisesta huonossa paikassa, ja kerran meinasin lentää katutolppaan. Onneksi paketissa on myös varasiipiä, jos satun jotain rikkomaan.

Dronea lennättäessä tulee sellainen “pikkupoika olo” ja se on ihan hauska tunne, koska suurimman osan ajasta joudun olemaan kovin vastuullinen. Harjoitteleminen ei tunnu työltä, ja se on kuitenkin tosi tärkeää, että hallitsee kyseisen työkalun työkohteessa, ja osaa toimia nopeasti. Tällä hetkellä säästän kalliimpaan kopteriin, joka kykenee ottamaan laadukkaampaa kuvaa ja videota. Näin saan täytettyä yhteistyökumppanini laatukriteerit. Sitä ennen yritän olla tuhoamatta tätä dronea ja lennän vain avonaisilla kentillä ilman lähellä roikkuvia puiden oksia.

Haluaisin kurottaa korkeuksiin myös muissa kuvaamisen muodoissa, mutta nyt täytyy priorisoida se työ, joka tuo leivän pöytään. Vaikka totesin jossain toisessa blogissa haluavani kuvata vain ihmisiä, niin joudun tekemään kompromisseja sen suhteen. Hyviä lapsi- ja perhekuvaajia on niin paljon, että minulla on sillä markkinalla vain pienet mahdollisuudet saada jalansijaa. Jos jatkaisin kuvaamista vain sivubisneksenä, niin silloin asialla ei olisi suurempaa merkitystä.

Ystäväni sanoi että n. 90% tuloista valokuvaajana tulee yrityspuolelta ja jotain säännöllistä täytyy olla, jotta voi pärjätä tällä alalla. Iso peukku kaikille niille, jotka saatte tulonne hää- ja newborn kuvauksista, koska harvemmin niissä on palaavia asiakkaita. Tietysti sana kiertää ja sen voima on edelleen hyvin merkittävä, vaikka some ja muut netin palvelut ovatkin isossa roolissa palveluiden valinnassa.

Furulundin lehto, Lappeenrannan Lauritsalassa

Laitan tähän loppuun vielä kuvan upeasta paikassa, johon kävimme eilen perheeni kanssa tutustumassa. Metsä rauhoittaa levottoman sielun tehokkaasti, varsinkin tälläinen satumetsämäinen upea ilmestys. Tän kaiken hullunmyllyn, työkuvioiden muuttumisen, jatkuvan oppimisen keskellä täytyy nollata, ja luontoretket on kyllä ihan parhautta. Lihapiirakat folion sisään ja nuotiolle paistamaan, niin mieli lepää vielä paremmin. Lapset myös nauttii luonnossa kirmaamisesta ja se takaa paremman yöunen sekä heille, että vanhemmille.

Tein tätä blogia nyt noin kahden tunnin ajan ja uniaika meni aikoja sitten. Tämä “rakas päiväkirja” on mulle jotenkin muodostunut tärkeäksi terapiamuodoksi, ja oon tosi kiitollinen kaikille teille, jotka ootte laittaneet yksityisesti tsemppi-viestejä. Sen takia en halua lipsua tästä asettamastani aikataulusta, vaan julkaista vastedes joka tiistai. Näin takaan että muutkin saa annoksen hulluutta edes kerran viikossa. Muistakaa nyt myös rampata mun sivuilla joka päivä ja tunti, niin Google luulee, että tänne kannattaa tulla muidenkin. Mukavaa lämmintä alkavaa syksyä kaikille!

Blogi 4: Touhotus ja suunnanmuutokset

Taas on töissä yövuoro. Kello on nyt 3:40. Ei oikeastaan edes väsytä, vaikka tämä on ensimmäinen yövuoro kolmesta. Olen syönyt kohta puoli pakettia After Eight-suklaata, koska muille yöhoitajille ei suklaani kelvannut. Muistan kuinka lapsuudessa sain kyseistä suklaata kaveriltani ja silloin jo minusta tuntui ettei näin hyvää suklaata olekaan. Olen edelleen samaa mieltä. Harmi että paketti on niin kallis, ettei sitä voi joka yövuoroon ostaa. Tänään vain tuntui siltä että nyt on juhlapäivä.

Oikeastaan mulla viimeiset kaksi viikkoa on olleet yhtä hulinaa. Järkättiin vaimon kanssa lapsille eläin-naamiaiset, joita tyttäremme oli toivonut jo monen vuoden ajan. Korona päätti pilata nuo suunnitelmat, mutta onneksi nyt saatiin juhlat pidettyä. Olisi ollut kiva kuvata juhlia paremminkin, mutta päätin tyytyä räpsimään satunnaisotoksia vaimon kännykällä ja keskittyä itse tunnelmaan. Se oli viisas päätös, koska järjestelmäkameran kanssa huomio olisi mennyt aivan toisaalle.

Hulinaan on kuulunut myös kotistudion rakentaminen. Se alkaa viimeinkin olla kuvauskuntoinen ja muutamia otoksia olenkin jo julkaissut Instagramiin. Sain salamat lainaan ystävältäni joulukuuhun saakka ja niiden käyttö on opettanut paljon valotuksesta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kotistudio jää vain oman perheen kuvaukseen, koska näin pienten lasten kanssa asiakkaiden tuominen studioon tuntuu jotenkin vaivalloiselta. En toki kieltäydy jos joku tuttu haluaa tulla kuvattavaksi. Siitä saa paljon iloa, kun joku saa kauttani itsestään laadukkaat kuvat. Ehkä hamassa tulevaisuudessa asiakkaiden tuominen erilliseen studioon voisi olla kevyempää, kun legopalikat ja Ryhmä Hau-figuurit eivät pyöri varpaiden välissä.

Vierashuone tyhjennetty studion rakennusta varten.

2 vk edellisen kuvan jälkeen, huoneessa vielä hieman ylimääräistä rojua.

Tän kaiken järjestelyn lisäksi kävin tekemässä ensimmäisen asiakas-kuvaukseni. Olin onneksi kaukaa viisas ja tajusin ottaa muovikelmua mukaan, koska viimeinen kuvaustunti vietettiin vesisateessa. Oma harrastelijatason kamera ei ole sääsuojattu, joten täytyy ottaa hieman varovaisemmin. Kuvaus itsessään oli tosi leppoisa ja puolivälin kahvitauko rentoutti tunnelmaa. Viimeisen puolituntisen aikana saatiin mielestäni parhaat kuvat ja uskon että se on tuon tauon aikana rakennetun rennon tunnelman ansiota. Opin myös kamera-kalustostani sen millaisia päivityksiä tulen tekemään potrettikuvausten suhteen.

Eikä siinä vielä kaikki. Oon saanut myös yhteydenottoja yrityspuolelta ja se tuli mulle yllätyksenä. Ilmeisesti jatkuva some-mainostaminen ja panostaminen nettisivun ulkoasuun ja sisältöön on auttanut lisäämään näkyvyyttä. Kiitos tietysti kuuluu teille kaikille sivustoni vierailijoille, koska kävijämäärät nostavat sivuani Googlen-hakutuloksissa ja näin nettisivut ovat helpommin myös yritysten näkyvillä. Joka viikko yritän tehdä pieniä hienosäätöjä teksteihin, jotta ne pysyvät omien uusien näkemysten tasalla.

Mulla on sellainen iso haaste, että on kauhea tarve kertoa jännittävistä asioista heti muille. Periaatteessa se on ihan hyvä asia, mutta ongelmia muodostuu, kun viikon päästä suuntaukset ovat kääntyneet jo aivan päälaelleen. Siinä välissä kerron niistä muutoksista taas toisille, ja edelliset ovat vielä siinä uskossa, että tavoittelen jotain toisia asioita. Valokuvaus ystäväni sanoi hyvin ettei koskaan tiedä mistä ne ovet aukeaa. Nyt alkaa vaikuttaa siltä että ne aukeaa aika yllättävistä ja odottamattomista lähteistä ja sen takia täytyy tehdä nopeita kurssin muutoksia.

Viime blogissa sanoin, että haluan keskittyä kuvaamaan ihmisiä, ja se pitää edelleen paikkaansa. Yrittäjä-henkisen ihmisen täytyy kuitenkin seurata markkinoita ja pitää korvat höröllä potentiaalisten asiakkaiden varalta. Toisaalta alussa olisi hölmöä kieltäytyä hyvistä tarjouksista, koska jokainen tilaisuus antaa uuden mahdollisuuden kehittyä ja oppia. Sehän ei silti tarkoita ettei se oma juttu voisi edelleen pysyä samana, mutta täytyy olla joustava, jos haluaa selvitä kilpaillulla ja rankalla alalla. Epävarmuus kuitenkin vaivaa ja hyppäys vakaasta tulosta asiakkaiden varaan hieman pelottaa. Onneksi minulla on aina takaportti mihin palata, koska hoitoalalla ainakin toistaiseksi on vakaa tulevaisuus. Kerron tästä asiasta tarkemmin myöhemmin, kun saan asiaan jotain selvyyttä. Toistaiseksi minun täytyy säilyttää kryptisyys, etten taas sorru lupaamaan ja puhumaan, ja kuitenkin kääntämään takkiani kahden viikon kuluttua.

Sellaisia aika varmoja päätöksiä uskallan sanoa kalustohankinnan suhteen, että jossain kohtaa tulen hankkimaan Canonin 6D Mark II -kameran. Siinä on kääntyvä näyttö kuten omassa kamerassani, ja 5D Mark IV:ssä (joka on edeltävää mallia parempi/kalliimpi ja suositumpi) sitä ominaisuutta ei ole. 6D Mark II on “täyden” kennon järjestelmäkamera ja nykyisessä kamerassani kenno on “cropattu”. Käytännössä crop-kennoinen kamera leikkaa kuvasta paljon pois verrattuna full-frame kameraan ja olen huomannut että varsinkin ahtaissa tiloissa on joskus hankalaa saada kohdetta sopimaan kuvaan. Isommalla kennolla kuva “laajenee” samalla linssillä kuvattaessa ja sen lisäksi hämäräkuvaus helpottuu. Isompi sensori kerää enemmän valoa ja tämän myötä myös syväterävyys ja värit paranevat. Jos luet tätä ammattilaisen silmin niin unohda kaikki mitä sanoin, koska siellä varmasti oli jotain virheitä. Yritin selittää tämän ikään kuin sellaisella ihmiselle, joka ei ymmärrä mitään kameroista. Omakin ymmärrykseni kasvaa kokoajan ja ehkä muutaman vuoden päästä ymmärrän asian paremmin ja osaan selittää sen myös selkeämmin.

Lähde: https://www.naturettl.com/full-frame-vs-crop-sensors/

Tämän lisäksi sain hyvän vinkin ystävältäni 135mm polttovälin linssistä. Tällä hetkellä minulla ei ole omaa pitkän matkan objektiivia ja netistä selaillen tuolla polttovälillä otetut kuvat näyttävät todella hyviltä. Asiakaskuvauksessa sain mielestäni aikaan loistavan kuvan, kun asiakas seisoo Saimaassa ja menin vedenpinnan tasolle. Tuo kuva vastaa suunnilleen tuota 135mm polttoväliä, joskin se on otettu lainaamallani Zoom-linssillä. Monet kuvaavat Zoom-objektiiveilla niiden helppouden takia, mutta kuten kerroin edellisessä blogissani niin haluan todella oppia kuvaamaan ja yhden polttovälin linssit ovat paljon halvempia/valovoimaisempia, joten suosin tällä hetkellä niitä.

Pidemmällä putkella voi pysyä rannalla, kun toinen rypee 5-10 metrin päässä vedessä.

Sosiaalinen media on käynnistynyt hyvin ja samoin nettisivut etsivät kokoajan selvempää uomaansa. Aluksi päätin postata ihan joka päivä jonkun kuvan, mutta alan nyt siirtymään 2-3 päivän välein julkaisemiseen. Syy siihen on hyvin looginen. Ei ole aikaa ottaa joka päivä kiinnostavia kuvia. Toisaalta yksittäiset kuvat eivät ehdi saada huomiota kun toinen kaadetaan jo edellisen niskaan. Haluan myös panostaa laatuun ja laittaa tilille sellaisia kuvia, joilla on oikeasti merkitystä.

Tuntuu ettei tässä blogissa ollut kovinkaan tolkkua. En jaksanut miettiä mitään ennakkoaihetta vaan halusin purkaa ainoastaan sydäntäni. Päässä pyörii kokoajan isoja ja pieniä suunnitelmia sekä potentiaalisia ratkaisuvaihtoehtoja, mutta tällä hetkellä mikään ei tunnu olevan täysin selkeä. Toisaalta on jännittävää seurata mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja täytyy vaan ottaa se vastaan mitä tulee. En enää nykyään jaksa murehtia liikaa tulevaa, vaan keskityn elämään tätä ja ainoastaan tätä päivää ja hetkeä, joskus jopa minuuttia. Panikoimalla ei saa mitään järkevää aikaiseksi ja siksi yritän hillitä tuota taipumusta. Liikunta auttaa kyllä isosti omien ajatusten hallinnassa ja liikkumista suosittelen kaikille, joilla ajatus juoksee liian vilkkaasti.

Kiitos taas kun luit tämän blogin! Lisäsin nyt kuvia ensimmäistä kertaa ja yritän tehdä näin myös jatkossa, jos aiheeseen sopivia kuvia löytyy. En kuitenkaan halua kyllästää näitä kirjoituksia liian monella kuvalla, mutta pieniä tärppejä on hyvä heittää, jotta lukija pysyy hereillä. Mukavaa alkavaa syyskuuta sinulle!

Blogi 3: Oikeasti myös valokuvaus-asiaa…

Mun piti aloittaa tää kirjoittaminen siitä, miten opiskelen valokuvausta. Huomasin, että luovuuden suuntaa on hankala kahlita ja kaksi ensimmäistä kirjoitusta oli enemminkin itseterapiaa, kuin opiskelu-päiväkirjaa. Toisaalta mihin tässä on kiire. Tulin siihen johtopäätökseen, että jos mun alitajunta haluaa käydä läpi selvittämättömiä asioita, niin olkoon sitten niin.

Mä en halua etukäteen kauheesti suunnitella mitä kirjoitan vaan annan niin sanotun flow:n viedä. Joitain suuntaviivoja järkevässä tekstissä täytyy silti olla, koska tajunnanvirta helposti säntäilee liian kauas olennaisesta. Tähän blogiin halusin kirjoittaa siitä, mitä oon oppinut nyt viimeisen puolentoista kuukauden aikana, ja siihen mahtuu kyl tosi paljon asiaa.

Oon pyörittäny mielessäni isoja kysymyksiä: Tuunko tekee tätä joskus ammatikseni? Jos teen tätä ammatikseni, haluanko erikoistua, vai tehdä vähän kaikkea? Mitä askelia mun pitää ottaa, että voin ottaa tästä rahaa ja kuinka paljon siitä kehtaa pyytää? Mites sitten veroasiat ja yrittäjyys? Arrghh…

Pikku hiljaa oon alkanut ymmärtämään ettei oo ihan helppoa työskennellä luovalla alalla. Teen tällä hetkellä töitä hoitoalalla ja se on tosi jees, kun meen töihin ja saan palkan. Yrittäjänä asia on ihan eri juttu. Yksi kuukausi saattaa olla super tehokas ja täynnä keikkoja, seuraavat kolme aivan tyhjää ja jotenkin pitäisi selvitä. Asiaa pohdittuani, tuntuisi jotenkin järkevältä tehdä tätä vaan sivutoimena, muun työn ohessa. Perusteluna tässä toimii se, että en halua asettaa vaimoani ja kolmea lastani siihen tilanteeseen, että joudutaan liian suurien epävarmuuksien eteen. Tällä perhe kokoonpanolla niitä epävarmuustekijöitä on jo aivan riittävästi. Tässä valinnassa on auttanut myös se, mitä tuntemani ammattilaiset ovat asiasta kertoneet.

Valinnat muutenkin on aika kiinnostava asia. On aika yleistyvä trendi, että monikaan ihminen ei osaa tai ei halua tehdä selkeitä päätöksiä epäonnistumisen pelossa. Mä taas koen, että mahdollisimman aikaisin selvittämällä mitä haluan, säästän valtavasti rahaa, aikaa ja energiaa. Toiset menee siihen toiseen ääripäähän, että yrittää tavoitella kuuta taivaalta, ja pettyy romahtaessaan pilvilinnoistaan.

Hypätään siis todelliseen aiheeseen: Mitä on tullut opittua? Jos lähden ihan simppeleistä asioista, niin kamerani on tullut paljon tutummaksi. Kun kuvaa lähes joka päivä ja paljon erilaisia kohteita, tulee väistämättään kohtaamaan ongelmia. Revontulien ja potrettien kuvaaminen on kaksi aivan eri maailmaa, mutta molempien osaaminen valottaa tietämystä tärkeimmän työkalun käytöstä, kameran. Yleensä tykkään etsiä johonkin ongelmaan vastauksen Youtubesta tai jos sopivaa videota ei löydy, niin yleensä jokin kirjoitus aiheesta netin uumenista löytyy. Tälläinen tekemällä oppii-metodi on mun mielestä selkein, koska silloin oppii myös väistämättä ne virheet ja osaa löytää niihin tulevaisuudessa helpommin ratkaisuja. Se riski some-oppimisessa kuitenkin on, että kuka tahansa voi esiintyä asiantuntijana ja antaa mahdollisesti jopa väärää tietoa. Sopivanlainen medialukutaito on kuitenkin aina paikallaan ja yleensä huonon asiantuntijan oppii tunnistamaan.

Seuraava asia oli mulle jo itsestään selvä, mutta tuli se todistettua myös tässäkin: Kallis kamera ei tarkoita hyvää kuvaajaa. Mulla on kaks muutaman satasen kitaraa ja molemmat on päivitetty ja säädätetty niin hyvin kuin mahdollista, ja siksi ne vetää vertoja paljon kalliimmille instrumenteille. Aivan kuten musiikki lähtee sormista ja hyvästä tuntumasta, samoin myös kuvat lähtee kuvaajasta ja välineen pätevästä käytöstä.

Eräs hyvä ystäväni, joka työskentelee ammattikuvaajana sanoi, että hän suosittelee kaikille, varsinkin aloittelijoille prime-linssejä (niitä ei voi zoomata, vaan joudut itse liikkumaan). Perusteluna oli kaksi syytä: Zoom-objektiivi tappaa luovuutesi, koska todennäköisesti otat aina vaan samanlaisia kuvia. Prime eli kiinteän polttovälin objektiivi taasen pakottaa löytämään ne oikeat kulmat ja etäisyyden joka toimii. Toiseksi, on mahdotonta tehdä zoom-objektiivia yhtä hyväksi kaikilla etäisyyksillä, joten yleensä niissä on heikompi valovoima, kuin kiinteän polttovälin linsseissä.

Oon nyt pyrkinyt soveltamaan tätä oppia ja se, että mun on oikeesti pitänyt liikkua, on kyllä auttanut löytämään paljon kiinnostavampia kuvakulmia. 7 vuotta ehdin ottaa kuvia kameran mukana tulleella zoom-linssillä, ja olen puolessatoista kuukaudessa oppinut paljon paremmaksi kuvaajaksi kuin tuona aikana. Pääosaisena syynä siihen toki on se, että nyt olen itse kiinnostuneempi oppimaan asiasta. Tätä kiinnostusta ruokkimaan tein myös Instagram-tilin ja tän nettisivun, jotta motivaatio pysyisi yllä. Kieltämättä mitään motivaatio-ongelmia ei ole vielä ilmennyt.

Mulla on siis semi-halpa harrastelija tason Canonin järjestelmäkamera (600D). Tällä hetkellä se hoitaa työnsä hyvin ja siinä vaiheessa, kun joku heittää minua setelitukulla, saatan vaihtaa parempaan. Isompikennoisempi kamera toimisi paremmin valon määrän laskiessa, mutta tällä hetkellä joudun odottelemaan säästöpossun ruokkimista. Mä oon kuitenkin vasta noin parin kuukauden ajan panostanut tähän tosissani, niin olisi aika hölmöä sanoa, että kuvaamiseni kokisi jonkun hurjan harppauksen, jos ostaisin osa-maksulla uuden kameran. Kauppamaailma ruokkii kyllä tätä puolta meissä ihmisissä, mutta se ei ole totta. Puristetaan nyt ensin kaikki mehut tästä ja katsotaan sitten tarvitaanko ja ostetaanko uusi appelsiini.

Mä oon tosi ylpee tän artikkelin (ja myös tällä hetkellä mun nettisivun etusivun) kuvasta. Se on otettu 150e kameralla, missä on kiinni 50e linssi (hinnat siis käytetyn). Siihen päälle se on editoitu Lightroom ohjelmalla, josta maksan n. 12e/kuussa. Ammattimainen värimaailma, täydellinen asetelma ja syvyysvaikutelma, kiinnostava valaistus, sekä kaunis kohde. Muuta ei hyvä kuva tarvitse. En voi uskoa, että toi kuva on otettu extempore-hetkessä ja kuvaus kesti noin 5 minuuttia. Oon editoinut nyt jotain 300 kuvaa tässä puolentoista kuukauden aikana, ja jokainen kuva on opettanut jotain lisää. Tän opin oon kaatanut tuohon kuvaan ja oon tosi tyytyväinen. Siinä on auttanut myös Instagramin lyhyt-videoiden editointivinkit ja samoin Youtuben pidemmät opetusvideot.

Koska tälläinen pelkästä valokuvaustekniikasta puhuminen ei kiinnosta ketään muita, kuin valokuvaajia, niin pysäytetään tähän. Seuraavalla kerralla voin kertoa jotain hauskaa valaistuksesta, mutta siitäkin vain lyhyesti. Mä oon aina rakastanut ihmisen psykologiaa ja toimintaa, ja se kiinnostus painelee aina mulla kaiken tekniikan edelle. Tästä aiheesta voisin luennoida viikkotolkulla, mutta onneksi blogeja voi tehdä useita, niin voin ripotella tiedon jyväsiä pienesti ja sopivissa määrin.

Juteltiin ystäväni kanssa tästä mun nettisivusta ja hän totesi, että se on kovin “blogimainen”. Ja sehän on täysin totta. Tää asia liittyy tavoitteisiin valokuvaajana ja kuten useampi on jo todennut, pelkistetympi ja kylmempi lähestymistapa on ammattimaisempi, silloin kun pyritään vain myymään palveluita. Oon todennut että se ei kuitenkaan ole mun tavoite, enkä tiedä tuleeko se koskaan olemaan. Mä oon jossain mielessä aina halunnut olla sisällöntuottaja ja se on muutenkin enemmän se, mikä saa mut liikkeelle. Se että saan kosketuksen toisiin ihmisiin tekstieni kautta merkitsee mulle paljon, enkä vaihtais sitä muutamaan euroon kuvaustuloina, koska tulen toimeen näinkin. Tietysti joku voi haluta kuvattavaksi juuri siksi, että samaistuu mun tarinaan, ja se ois kaikkein hienointa. Ehkä tulevaisuudessa teen vielä “ammattimaisemman” sivun vain raakaa rahantahkomista varten, mutta se ei ole edes kaukaisessa näköpiirissä.

Mun mielestä kaikkein kiinnostavimpia kohteita kuvata on ihmiset. Luonto on tietysti hieno asia, mutta mikään ei korvaa sitä, kun katselet sen rauhoittavuutta ilman kameraa tai muita häiriötekijöitä. Sitä paitsi niin hyviä luontokuvaajia on maailma täynnä, että minun ei tarvitse nokkaani laittaa siihen laariin. Tässäkin asiassa oon tehnyt päätöksen: Mitä tahansa valokuvaamisen saralla teenkään, keskityn kuvaamaan ihmisiä. Merkityksekkään kuvan ikuistaminen jostain henkilöstä vallitsevassa ympäristössä tuottaa niin suurta mielihyvää, etten kovin paljon suurempia keksi tällä hetkellä.

Paljon on siis tehty isoja rajaavia valintoja. Vaikka kulkemalla yhdestä ovesta toinen sulkeutuu, niin ainakin menee eteenpäin. Priorisointi on nykyaikana niin tärkeetä, kun ihmisillä on paljon vapaa-aikaa tapettavaksi. Aikaa ei kulu enää elämän välttämättömyyksien hankkimiseen/valmistamiseen. Jokainen haluaa että me käytettäis aikaa heidän juttuunsa, mutta se ei kuitenkaan oo mahdollista. Asia, joka munkin on täytynyt opetella, on se, ettei heti tyhjän hetken tullen ota älylaitetta esiin. Ilman tylsiä hetkiä me ei koskaan opita ajattelemaan ja tekemään järkeviä päätöksiä. Helposti me ollaan vaan jotain naama näytössä kiinni kulkevia zombeja, jotka luulee toimivansa itsenäisesti, mutta tosiassa on aivan toisten ajatusten ja vaikutuksen armoilla.

Joten jos jotain haluat tästä blogista ottaa itsellesi, niin nyt heti tämän jälkeen sulje puhelimen näyttö, vie se pois toiseen tilaan ja vietä tylsä ajatteluhetki. Saatat todeta että ompa levollinen ja virkistynyt olo. Tähän olen itsekin vasta havahtunut, ja toivon että niin kävisi monelle muullekin.

Jatketaan uusien juttujen parissa jokusen päivän päästä, kun saan inspiraation takaisin. Sillä välin odotan kommentteja tästä aiheesta: Mistä haluaisit että kirjoitan? Onko psykologinen pohdinta se sun juttu, vai tykkäätkö enemmän tekniikasta? Haluatko nähdä esimerkiksi kuvia kirjoituksen välissä asioista, joista kirjoitan? Mitä vaan risuja ja ruusuja sisällöstä, koska haluan parantaa sitä. Kiitos jälleen kerran kun jaksoit lukea tähän asti. Iso tsemppipeukku kaikille!

Blogi 2: Tarviiko aina parantaa?

Ennen kun aloin kirjoittamaan tätä blogia, paistelin pannulla kananmunaa ja kirjaimellisessa silmän räpäyksessä kuului pieni poksahdus, ja jotain kuumaa osui suoraan mun vasempaan luomeen. Toisin sanoen, ehdin tiedostamattani laittamaan silmän kiinni, ilmeisesti reaktiona siihen ääneen, joka syntyi, kun kananmuna poksahti pannulla. Oon kyllä tosi kiitollinen siitä, että meillä ihmisillä on monia tälläsiä synnynnäisiä kykyjä, jotka suojelee meitä ja auttaa kaikissa asioissa.

Kuitenkin nyt haluisin puhua enemmänkin niistä opituista kyvyistä, joita me voidaan harjoittaa. Ekana monelle tulee varmaan mieleen polkupyörällä ajo, koska se on asia, jonka kaikki on joskus tuntenut vaikeaksi. Toisaalta pyörällä ajo mahdollistaa lapselle tiettyä itsenäisyyttä ja antaa varmasti sellaista tiettyä vallan tunnetta, että on pystyvä ja edistyvä yksilö vallitsevassa ympäristössä, ja ehkä myös siksi se tekee pysyvän muistijäljen.

Kysymys: Kuinka moni ihminen, joka on aikanaan oppinut ajamaan pyörällä, lähtisi tuosta vaan ajamaan jyrkkiä kallio- ja metsäreittejä, joita hurjimmat mäkipyöräilijät vetelee. Veikkaan, että aika moni kieltäytyisi.

Mua on aina kiinnostanut se perustason ylittäminen. Tottakai, kun jotain asiaa tekee ekaa kertaa, se tuntuu tosi vaikealta, mutta loppujen lopuksi todellinen työ taidon kehittämisessä alkaa vasta siinä kohtaa, kun yrittää päästä pois siltä perustasolta. Tällä tasolla tarkoitan sitä, että pysyt pystyssä pyörällä ja voit ajaa sillä töihin tai kouluun tai osaat soittaa kitaralla muutaman kappaleen yksinkertaisilla soinnuilla. Muita vastaavia vois olla meidän rakkaat talviurheilulajit, kuten luistelu ja hiihtäminen. Ihan sekin että osaat siivota kotisi wc:n on taito, joka pitää opetella.

Mä oon aina tykännyt 20/80 periaatteesta. Se tarkoittaa sitä että 20% vaivalla saat aikaseks 80% työstä ja toisaalta jos haluaa ne viimeiset 20% niin täytyy tehdä 80% enemmän työtä. Tästä käytännön esimerkki vois olla, että joku opettelee instrumenttia parin vuoden ajan ja osaa todennäköisesti soittaa melko hyvin minkä tahansa perus pop-kappaleen yksinkertaisia sointuja käyttäen ja ehkä jopa laulaa mukana. Periaatteessa siitä eteenpäin edistyminen ei ole pakollista, jos se ei kiinnosta, koska sillä tavalla jotkut ovat tehneet uransa muusikkoina. Eli perusteet on se näkyvin osa, ja vaatii loppupelissä vähiten vaivaa. Jos joku kuitenkin haluaa kitaravirtuoosiksi, niin täytyy todennäköisesti harjoitella noin 20 vuoden ajan lähes päivittäin ja hinkata monia teknisiä yksityiskohtia sekä mahdollisesti opiskella valtavasti teoriaa, sekä omaksua se.

Vaikka esimerkki ei ehkä ollut kaikkein samaistuttavin, niin uskon, että sait vähän ideasta kiinni. Käytännössä sovellan tätä periaatetta arkielämässä vaikka siinä kuinka paljon panostan johonkin asiaan, joka minun on vain pakko tehdä. Minua ärsyttää jos autoni on likainen, mutta sen sijaan että puunaisin sen kauttaaltaan ja käyttäisin siihen koko päivän, otan roskat pois, pyyhin pahimmat pölyt pinnoilta ja imuroin irtohiekat ja tähän kaikkeen menee aikaa maksimissaan tunti. Olisihan se hienon näköinen, jos jokaisen murusen ottaisi pois, kävisi kaikki kohdat läpi tarkasti ja lisäksi käsin pesisi ja vahaisi auton. Tällä hetkellä minulla on kuitenkin niin kiire, että sen ylimääräisen 4 tunnin käyttäminen auton puunaamiseen ei kiinnosta kyllä tippaakaan ja 20% vaivalla tulee sellainen illuusio, että autoni on ihan siisti.

Olen siis todennut että se 20% on oikeasti monessa asiassa se pakollinen vaiva, mikä sinun täytyy nähdä, mutta se loppu 80% on joko omaksi mielihyväksi tai jostain syystä jotain toista ihmistä varten. Loppupelissä aika pienellä vaivalla suurin osa huomaa että olet tehnyt jotain, ja useimmiten se riittää. Noh, ehkä tämä tuli selitettyä liiankin pitkästi.

Jos hyppään hetkeksi valokuvaukseen niin tosi pienellä vaivalla voit huijata läheisiä, naapureitasi, työkavereitasi, että osaat kuvata. Et tarvitse kuin hyvän kameran (joko puhelimen tai järjestelmäkameran), muutaman Youtuben-opetusvideon ja pari harjoituskertaa niin suurin osa ihmisistä luulee että olet tehnyt tätä vuosia. Koska toisille se sinun pieni 20% vaivasi näyttäytyy 80%:na.

Mä oon aina luullut, että mulla on vahva itseluottamus tai terve itsetunto. Kuitenkin viime vuosien oman analysoinnin myötä ymmärsin asian olevan täysin päinvastoin. Oikeasti olen ollut täysin toisten mielipiteiden varassa oleva heikko itsetuntoinen, toisia pakonomaisesti miellyttävä, ärsyttävä nuori aikuinen. Tän asian tajuaminen oli mulle tosi tärkeetä, koska ymmärsin ettei mun tarvi olla kaikessa hyvä. Kaiken ei tarvitse hipoa täydellisyyttä. Se vaiva minkä näin pitääkseni “toiset” tyytyväisenä, oli mulle aivan valtava sisäinen taakka. Kaikkein pahinta tossa ajattelussa on se, että tosiasiassa ne “toiset” ei odota sulta yleensä yhtään mitään, vaan se kaikki on aivan oman pään sisällä. Ne on vaan oletuksia siitä mitä toiset ehkä odottaa tai toivoo sinulta. Toisin sanoen kasasin omassa päässäni lastin, jota kannoin heikoilla hartioillani aivan turhaan, kun paljon pienempikin olisi riittänyt.

Olen todennut, että suurissa osassa asioista 20% yleensä riittää, ja loput 80% vaivasta on tuskan ja työn takana. Haluan eritoten muistuttaa kaikkia, että kenenkään ei tarvitse olla virtuoosi, tai lähes täydellisyyttä hipova ammattilainen, jos ei sitä itse halua. Myös Somen seuraaminen vääristää ajattelua siitä, miten hienoja kaikki ihmiset ympärillämme ovat, koska näemme vain heidän huippuhetkensä. Mielenterveysongelmat on nykyaikaa vitsaava asia, ja toivon, että jokainen pohtisi aika ajoin edes hetken, onko ihan kunnossa. Joskus omia näkemyksiä tutkimalla voi huomata sellaisia outouksia ettei halua uskoa niitä todeksi, mutta tuo tutkimustyö ei varmasti ole turhaa. Siitä on valtavasti hyötyä sinulle itsellesi ja muille läheisillesi kun pidät itsestäsi huolta, myös henkisesti.

Kun päästin irti heikon itsetunnon otteesta, aloin ensimmäistä kertaa elämässäni saada iloa edistymisestä. Aikaisemmin vaan raippasin itseäni syyttäen, että voisit tehdä paremmin. Nykyään näen, että minulla on kyllä paljon opittavaa, mutta nautin jokaisesta hetkestä, kun omaksun jotain uutta. Olen saanut siis valjastettua tämän maanisen tarpeen tulla paremmaksi. Tällä hetkellä jos opin, vaikka jonkin uuden tavan valotuksesta tai editoinnista, se antaa minulle lisäintoa ja haluan jakaa tuon ilon toisten kanssa. On mahtavaa, kun nykyään oppiminen on voimavara eikä mikään kuluttava asia.

Muutenkin muutamat varsinkin aikasemmissa asuinpaikoissa olevat kaverit kyselee, että missä se entinen Tomi on, joka teki sitä ja tätä ja ajatteli sillä ja tuolla tavalla. Jotenkin nää viimeiset pari-kolme vuotta on olleet isoa henkisen kasvun aikaa ja oon aivan hämmästynyt miten ihminen voi melkeen kuin syntyä uudelleen, pois vanhasta persoonallisuudesta.

Kuten minua tuntevat ihmiset tietää, niin olen vaihdellut kiinnostuksen kohteitani laidasta laitaan vuosien varrella. Tää valokuvaus on kuitenkin nyt se mitä tietä aion kulkea päätyyn asti. Uskon, että joku kyseenalaistaa sen, koska olen ollut aikasemmin tosi ailahtelevainen. Nyt on kuitenkin uusi minä, rauhallisempi kiikkulauta ja vakaa tuki myös perheen luota.

Eräs toinen tärkeä periaate, jota pyrin soveltamaan, on “tee jotain joka päivä”. Toisin sanoen yritän joka päivä tehdä edes vähän jotain valokuvaukseen liittyvää. Oli se sitten kuvien ottaminen, niiden editoiminen, studion rakentaminen, yhteyksien luominen, somen päivittäminen jne. Näin voin taata sen, että menen koko ajan vähän eteenpäin, vaikka olen kolmen pienen lapsen isä ja minulla on tiukka aikataulu. 5 minuuttia elämästä kuitenkin aina löytyy, joskus jopa 10 minuuttia, ja tuo aika on merkittävä. Pienistä puroista tulee suuret joet ja niin myös pienistä valokuvaus-askelista rautainen ammattilainen. Kiitos, kun olet mukana tällä matkalla ja toivotan sinulle mukavaa alkavaa syksyä!

Blogi 1: Tarina luovuudesta

Mikä on taiteilija? Sellainen minä en ainakaan ole. Taiteilijoina olen pitänyt niitä ihmisiä, jotka tekevät jotain luovaa, mutta samalla pukeutuvat persoonallisesti, puhuvat ja elehtivät poikkeuksellisesti ja heistä vain huokuu sellainen… Erilaisuus.

Luovuus on ollut mulle aina kiinnostava asia. Sitä on tosi hankala mitata mitenkään, koska kokemus luovuudestakin on osittain subjektiivinen.

Mua on aina pidetty luovana, lapsesta saakka, mutta en koskaan koe olleeni sitä. Kuvaisin enemmänkin itseäni jäljittelijäksi. Muistan piirtäneeni lapsena autoja ja pyrin jäljittelemään mallia niin tarkasti kuin mahdollista, enkä sallinut minkään poikkeavuuden mennä läpi sormien.

Mä oon muutenkin kasvanut tosi musta-valkoiseksi. Joku on niin ja toinen on noin ja sen välistä ei ole mitään. Taiteellisuus on jossain mielessä kuitenkin sitä kuuluisaa harmaata, ja sen oivaltamiseen mulla meni tosi kauan aikaa.

Kaikki luovat alat, kuten valokuvaus, vaatii mun mielestä tiettyä näkemystä. Tietynlaista nöyryyttä ja avoimuutta ja kumpaakaan näistä en ole saanut syntymälahjana.

Kun tapasin tulevan vaimoni v. 2016 ja opin ymmärtämään hänen ajatusmaailmaansa, niin se oli ensimmäinen kerta elämässäni kun ymmärsin edes vähän tuota abstraktia käsitettä “luovuus”. Aluksi se järkyttää kun oma maailmankuva pikkuhiljaa murenee siitä, etteivät kaikki ajattelekaan asioista niinkuin minä, vaan oikeastaan aivan päinvastaisella tavalla.

Mä oon aina ollut kiinnostunut luovista aloista, mutta kuten alussa totesin, olen jäljitellyt, en luonut uutta. Ensimmäinen luova läpimurto oli, kun tein kappaleen kitaralla. Muistan sen hetken kun olin pakannut tavarat reissua varten ja sitten joku melodia vaan alkoi soida päässä. Pyörittelin sitä mielessäni ja pohdin vaan että mikä ihme tää on. Päätin että kaivan akustisen kitaran, kokeilin tohon keksimääni melodiaan sopivia sointuja ja jammailin niiden mukana ehkä 15 minuuttia. Sen jälkeen lähdin ajelemaan 4 tunnin matkaa Kouvolasta Kolille ja ton matkan aikana kirjoitin mun ensimmäisen laulun.

Tuntu tosi hölmöltä pysähdellä muutaman kilometrin välein bussipysäkeille ja naputtaa puhelimeen sanoja, mutta mulla oli vaan pakottava tarve kertoo jotain mikä mun sisältä kumpus. Kun tajusin perille päästyäni mitä oli tapahtunut ton matkan aikana, niin melkein itkin riemusta. Mä olin ensimmäistä kertaa tehnyt jotain sellaista mitä ei aikaisemmin ollut olemassa!

Sen jälkeen oon tehnyt muutaman kymmenen eri biisiä aikalailla samalla tavalla. Joku idea pomppaa päähän, joskus töissä, joskus keskellä yötä tai autoa ajaessa ja se vaan täytyy heti ottaa talteen tai se katoaa. Otin tavaks hyräillä noi ideat puhelimen ääninauhuriin ja sillä tavalla ne pysy muistissa vaikka oli kiire jatkamaan toisiin asioihin.

Miten tää kaikki edeltävä liittyy mitenkään valokuvaukseen? Noh, sain lopulta syttymään luovuuden kipinän ja sen jälkeen oon yrittänyt löytää sopivaa tasapainoa miten ilmentää sitä. On nimittäin ei yks tai kaks taiteilijaa, jotka ovat pilanneet kaikki ihmissuhteensa ja oman terveytensä luovuuden ja taiteen edessä.

Mä oon ollut lapsesta saakka sellainen nollasta sataan tyyppi, ja se on aika kuluttavaa, niin itselleni kuin perheelleni. Jouduin toteamaan, että musiikkiharrastus alkoi rasittaa muuta perhettä niin ettei se enää kannattanut. En tiedä miksi olin edes asiasta surullinen, kun eihän luovuuden ilmaisu ollut koskaan aikasemminkaan ollut mulle mikään elinehto.

Oon aina harrastanut jotain liikuntaa, mutta en koe sitä niinkään harrastuksena, vaan osittain elämäntapana ja elinehtona että jaksaa arjessa. Tuntui että musiikin jälkeen mulla on ollut joku tyhjiö, jonka oon halunnut täyttää ja pohdin kovasti mihin asiaan löytäisin ton saman kipinän.

Kun oltiin menty naimisiin v. 2017 niin ensimmäinen yhteinen iso ostos oli käytetty järjestelmäkamera. Vaimo ajatteli silloin että se olisi hyvä harrastus ja kyllähän mä sen myötä opettelin hieman perus kameratekniikkaa, vähän kuvankäsittelyä ja erilaisia asetelmia. Kuvauksesta ei kuitenkaan tullut sellaista intohimoa, mitä ehkä olisin toivonut.

Tänä vuonna pääsin osaksi dokumentoimaan tapahtumaa kameran kanssa, koska olin täyttänyt esitietoihin että osaan kuvata ihan kohtalaisesti. Ihmettelin että mut kutsuttiin mukaan, koska tunsin kuitenkin olevani aivan amatööri. Tuo kokemus oli kuitenkin unohtumaton ja se että sain paljon kiitosta kuvista, sai minut ymmärtämään että tällä asialla on oikeasti merkitystä.

Jokainenhan nykyään kuvaa, koska kaikilla ihmisillä on kamera taskussaan puhelimen mukana, mutta oikeasti hyvien kuvien saaminen vaatii luovaa näkemystä ja kokemusta sekä tekniikoiden opiskelua. Vaimoni myös ilmaisi että hän antaisi kyllä täyden tukensa jos halusin panostaa valokuvaukseen, koska hän on aina arvostanut kuvia tärkeistä hetkistä. Sen myötä ajattelin että voisihan sitä kokeilla, jos vaikka innostuisin kunnolla tästä harrastuksesta.

Eipä siitä ole kuin kuukausi ja nyt kirjoitan tätä ensimmäistä blogikirjoitusta omalle verkkosivulleni, joka keskittyy valokuvaukseen. Aina menee siis överiksi, tiedän, anteeksi vaimoni ja kaikki muut kanssakulkijat. Tää kuukausi kameran kanssa on jo nyt vahvistanut meidän avioliittoa ja perhesiteitä myös lastemme kanssa, niin se on mun mielestä selkeä merkki että tätä kannattaa ehdottomasti jatkaa.

Tää ensimmäinen kirjoitus oli nyt malliesimerkki siitä tajunnanvirrasta, jota aivoni tuottavat aamu 4:ltä rauhallisessa yövuorossa, mutta toivon että laitat kommenttia siitä mitä ajattelet näistä ajatuksista ja kerro ihmeessä mikä paikka luovuudella ja taiteellisuudella on sun elämässä. Seuraavat kirjoitukset tulee olemaan aivan yhtä sekavia, mutta yritän pitää ne ainakin yhden teeman sisällä ettei liikaa rönsyilisi.

Kiitos kun jaksoit lukea loppuun asti ja toivotan sinulle mukavaa loppukesää ja alkavaa syksyä!